Hippityttö 42

"Miksi sinä loukkaannuit?" kysyi entiseni lyhyessä viestissä kaksi viikkoa sitten. Kerroin, että olin kadottanut iloni avoimesta tunteideni kertomisesta ja että minua hävetti. "En tarkoittanut vetäytyä sanomisissani", hän vastasi, "mutta minulle tuli huono omatunto, kun kerroit rakastavasi miestäsi." Haudoin näitä sanoja pari päivää. Kirjoitin takaisin, että hän oli joka tapauksessa ollut oikeassa siinä, että askel taakse päin lienee paikallaan ja että minulle sopii ottaa rennosti päivä kerrallaan ja katsoa minne tie vie. Sitten - hiljaisuus. Jäin miettimään, loukkaantuiko hän nyt vuorostaan. Viikko sitten kirjoittelin hänelle kuulumisiani, ajatuksiani muutamasta minua askarruttaneesta asiasta. Ideani oli vain kääntää keskustelu syvistä, hämmentävistä suhdettamme koskevista vesistä normaaliin suuntaan. Oikeaan, jokapäiväiseen elämään, päivänvaloon. Mutta - hiljaisuus. Antaa olla. En kaipaa elämääni ylimääräistä harmia ja sotkua.  Halusi

Hesarissa oli artikkeli rakastumisen kemiasta. Sen mukaan rakastuminen aktivoi aivoissa alueen, joka tuottaa dopamiinia eli samaa riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, kuin esimerkiksi kokaiini sisältää. Minulle tuottaa katkeraa, sarkastista huvitusta tunnistaa oma rakkaus-tuurijuopon käytökseni tässä entiseni tapauksessa. Katsotaanpa: Yritän olla absolutisti : vältän yhteyttä entiseeni, koska tiedän taipumukseni menettää itsekontrollini hänen kanssaan. Yritän kohtuukäyttöä: olisi niin kiva vain vaihtaa kuulumisia ihmisen kanssa, joka on ollut tärkeä osa omaa elämää ja nuoruutta. Uskottelen itselleni, että pieni keskustelu silloin tällöin ei ole vaarallista. Että pystyn hallitsemaan itseni ja olemaan asiallinen ja että me voimme olla ystäviä. Piilottelen pulloa: Muka ihan normaali kuulumistenvaihto pitää jostain syystä tehdä salaa aviomieheltäni. Käyttäydyn juuri niin kuin alkoholisti, joka piilottaa pullonsa. Retkahdan : Yhteydenotto hänen puoleltaan heittää minut raiteilta

Tulipa tehtyä ylilyönti. Juuri nyt nolottaa niin, että voisin hypätä alas toimiston ikkunasta. Olen kipuillut ristiriitaisista tunteista entistäni kohtaan vuosia. Keväällä soitimme, ja meillä oli hyvä, aikuinen keskustelu. Viime viikolla Tero lähetti minulle sähköpostin: ”Moi, mitä kuuluu?” Kirjoitin vastaustani pitkään ja liian hartaasti. Hän kertoi miettineensä kesällä ehdottavansa tapaamista. Mitä helvettiä tapahtuikaan, mutta menin kokonaan pois tolaltani ja raiteiltani. Olen miettinyt paljon estojani ja taipumustani varoa tunteideni ilmaisemista. Hieno aatteeni olla täysin rehellinen ja olla pelaamatta pelejä heitti minut toiseen äärilaitaan: että kerronpa sitten kritiikittä aivan kaiken , mitä mieleeni ikinä sattuu ajelehtimaan. Vastasin, että en olisi uskaltanut suostua ehdotukseen, mutta että olen fantasioinut saavani tilaisuuden rakastaa ja rakastella häntä rinnakkaistodellisuuden kuplassa loukkaamatta ketään ja olematta sotkematta meidän molempien elämää. Tero kysyi m

 Mummi on vahva luonne. Kaksijakoinen. Päällisin puolin nöyrä ja epävarma, mutta sisimmässään järkkymätön. Hän on juuri leskeytynyt ja herkillä, ymmärrän sen. Veran juhlapäivänä Mummi olisi halunnut koko ajan puhua Vaarin kuolemasta ja viime hetkistä sairaalassa.  Minulla ei ollut aikaa eikä halua kuunnella, ei edellisenä iltana kaikkien juhlavalmistelujen keskellä, eikä varsinkaan konfirmaatiopäivänä. Silloin oli muitakin vieraita, yritin puhella kaikkien kanssa ja emännöidä. Yritin ennen muuta keskittyä Veraan ja hänen juhlaansa. Huomasin, että Mummi oli vihainen. Hän olisi halunnut enemmän huomiota, olla keskipisteenä ja  myötätunnon kohteena.  Ensi viikolla menemme Laurin vanhalle kotipaikkakunnalle laskemaan Vaarin tuhkat. Sitten saan todennäköisesti maksaa laiminlyönneistäni. Mummilla on ollut aikaa pyöritellä mielessään kokemiaan loukkauksia, ja syyllistämisen vyöryä ei voi paeta. Minä pelkään ja inhoan konflikteja, siksi annan Mummille helposti periksi. Tasoittelen tietä ja

Ensin haudattiin Vaari. Hautajaiset olivat vaikeat, rankat. Itku, raaka ja pitelemätön, yllätti minut moneen kertaan, ensimmäiseksi arkun äärellä kukkia laskettaessa. Lupasin lukea adressit, koska ajattelin pystyväni siihen aivan hyvin. Ja pystyinkin, siihen asti kuin käteeni osui oman äitini lähettämä adressi - minulle rakkaan Aila Meriluodon runon sanat ( Rakkaus, hetki vain silmisssä siirtyy ja mennyt taival sen vie, puristus kätten tosi eilen, tänään unen lailla lauennut lie) , äidin käsiala. Minun piti poistua huoneesta nurkan taakse rauhoittumaan, ja Eeron veli luki adressit loppuun. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, menimme kirkkoon kuuntelemaan Vaarille luettavaa esirukousta. Oli tuntunut jo paremmalta, uudelta aamulta. En ole osallistunut ehtoolliseen kuin kerran oman konfirmaationi jälkeen, koska rippikoulussa mieleeni iskostui ajatus, ettei ehtoolliselle tulisi mennä valmistautumattomana. En ole koskaan kokenut itseäni valmistautuneeksi. Mutta nyt menin Mummin kanssa - ja jot

Se puheluni Teron kanssa. Hän kuunteli teesini keskeyttämättä. Hän sanoi muutamia asioita minulle: että hänelle oli kestänyt kauan päästä minusta yli, että muistaa suhteestamme puhumattomuuden ja intohimon hämmentävän yhdistelmän. Hän kertoi lyhyesti, mutta rehellisesti elämästään ja ihmissuhteistaan nyt, rikkinäisestä suhteestaan omiin vanhempiinsa, hyvästä suhteestaan omaan lapseensa. Hyvästelimme. Avasin toimistoni oven ja jatkoin töitä.  Sitten myöhään yöllä sain sähköpostin, jossa hän kiitti minua siitä, että olin uskaltanut tulla pois mukavuusalueeltani ja "parhaasta seksistä." Ei muuten ole yhtään ällöttävä kommentti, vaikka niin voisi ajatella. Seksimme kieltämättä oli erityistä - siinä oli jokin selittämätön elementti. Se vei mennessään kuin luonnonvoima, kuin myrsky tai maanjäristys: itsekontrolli katosi, tietoisuus sai mennä, hetkeksi minuuskin hävisi. Muutamia päiviä tunsin taas vanhaa riivausta. Sitten oma elämä, tämän hetken elämä, tuli vähitellen tilalle.

Töissä erityisen vaikea toimeksianto on syönyt aikaa ja energiaa. Tehtävässä on ollut kaikki maailmanlopun elementit: vaativa mutta taitamaton asiakas, teoreettisesti monimutkaiset ja tulkinnalliset kysymykset ja kireä aikataulu. Työpäivät ovat venyneet iltaan ja viikonloppuihin, enkä ole viikkoihin keskittynyt juuri muuhun kuin tähän yhteen asiakkuuteen. Tiimimme on pieni ja eri paikakunnilla. Tiimiä johtavalla kollegalla on tapana keskusteluttaa asioita ja kysymyksiä, ja meillä on ollut lähes päivittäin maratonpuheluita, joissa asioita pohditaan eri näkökulmista ja perustellaan kantoja. Lähimmässä työyhteisössä en ole tottunut vastaavaan keskustelevaan ja demokraattiseen työskentelytapaan; viesti kyllä kulkee, mutta pikemminkin ylhäältä alas. Vaikka prosessi on ollut äärimmäisen raskas ja kuluttava, olen ammatillisesti saanut oppia paljon. Työ on vienyt voimavarani ja huomioni pois myös perheeltä ja kotielämältä. Viikonloppuna oli Vaarin hautajaiset, ja oli taas pakko pysähtyä peru

"Minulla on kyllä nyt rimakauhu," myönsin Terolle puhelimessa kesken työpäivää ja kävin vetämässä samalla toimistohuoneeni oven kiinni, "mutta aloitan nyt nykyhetkestä." Halusin hänen tietävän kolme asiaa. Ja ne kolme asiaa selitin parhaani mukaan: että kaikki on anteeksiannettu Pitkään ajattelin häntä, itseäni ja koko yhteistä menneisyyttämme syyllisyyden kautta. Näin ei ole enää. Olen päästänyt irti syyllisyyden etsimisestä. Kun katson taakse päin, tunnen suurta armoa niitä kahta nuorta ihmistä kohtaan, jotka me olimme. Olimme melkein lapsia, kun tapasimme. Ei ollut eväitä, ei mallia toimivasta parisuhteesta ja olosuhteet olivat meitä vastaan.  Niillä korteilla, mitkä meille oli jaettu, teimme parhaamme. Olen antanut anteeksi itselleni ja hänelle. että rakastin häntä, mutta valitsin rauhan Asuimme eri kaupungeissa, petimme toisiamme, erosimme ja palasimme yhteen useita kertoja. Niinä vuosina olin hyvin herkillä, mikä ei kylläkään johtunut yksin hänestä

Viikonloppuna bussissa, paluumatkalla Saran kisamatkalta, ei ollut enää huoltajantehtäviä, joten vaivuin ajatuksiini, silmäilin Hesarin sivuja, luin blogeja, selasin Instagram-tiliäni. Muutama viikko sitten sain LinkedIn-kutsun Terolta, nuoruudenaikaiselta poikaystävältäni. Oli aikaa kulutettavana; mietin, että pitäisikö lähettää hänelle seuraamispyyntö Instassa. Mietin tosi kauan. Sitten vain tein sen yhtäkkisessä rohkeuden puuskassa juuri ennen kuin bussi saapui perille. Myöhemmin kotona huomasin, että kutsuni oli hyväksytty ja että Tero oli ehtinyt jo käydä tykkäämässä joistain kuvistani. Yöllä sähköpostiini kilahti lyhyt viesti: "Sinä et ole muuttunut. Tuli ikävä. Olisi kiva joskus nähdä." "Olisi", vastasin ylityöpäivän päätteksi toimistolta seuraavana iltana puoli kahdeksan, "tai edes jutella. On asioita, joita haluaisin kertoa sinulle."  Se oli totta - muutamia asioita on jäänyt sanomatta. Olen miettinyt Teroa ja menneisyyttäni hänen kanssaan usei

Laurin isä on saattohoidossa, ja kyse taitaa olla enää päivistä. Vaari, mummi ja veli perheineen asuvat toisella puolella Suomea. Pitkäperjantaina Lauri ajoi heti aamusta katsomaan isäänsä. Lauantai-illalla noin puoli yhdeksän viestitin, ja pyysin soittamaan. Halusin kuulla uutisia Vaarista, olin huolissani ja ajattelin, että tytöt haluaisivat sanoa isälleen hyvää yötä. Whatsapista näin, että viestini oli luettu yhdeksältä. Puoli yksitoista Lauri vastasi, että oli juuri huomannut viestin ja että Käly oli vasta lähtenyt. Ei veli, vaan Käly? Siis mitä hittoa: miksi Käly istuu iltaa minun mieheni eikä oman miehensä kanssa tällaisena surun aikana? Tympäännyin, enkä enää halunnutkaan puhua. Kun Lauri tuli takaisin, pääsin yli ärtymyksestäni ja tunsin vain suurta hellyyttä, sääliä ja surua. Ymmärrän sydämessäni, että tilanne on Laurille ahdistava. Isä on hänelle todella rakas ja tärkeä. Vaikka tuntuu, että Vaari on ollut laina-ajalla jo pitkään, niin suru ja huoli tuntuvat musertavilta.

Tyttäreni Vera on neljätoista ja keskellä pahinta murrosikää. Tytär on omissa oloissaan eikä paljon puhu asioistaan oma-aloitteisesti. Laurin kanssa suhde on tulehtunut, eivätkä nämä kaksi onnistu kohtaamaan toisiaan kuin hyvin harvoin. Heillä on hyvin erilaiset temperamentit: Lauri reagoi nopeasti ja innostuu, puhuu paljon, on heti valmis mihin tahansa toimintaan. Vera taas on äärimmäisen hitaastilämpiävä ja nostaa piikit pystyyn kuin siili heti, kun isä tulee liian nopeasti ja liian lähelle. Tilanne päättyy usein konfliktiin ja riitaan. Myöhemmin Vera saattaa tulla pyytämään anteeksi, kun on aikansa prosessoinut. Minulla ja Veralla on ollut aina vähän liian symbioottinen suhde. Joskus mietin, että onko suhde jopa läheisriippuvainen. Pienenä lapsi oppi sellaisia sanoja kuin "traktori" ja "pöllö" ennen sanaa "äiti". Hän ei hahmottanut minua itsestään erilliseksi yksiköksi, jolle olisi tarvittu oma sana. Minulle Vera puhuu asioistaan vieläkin, jos olen k