Antaa olla, riittää jo.

"Miksi sinä loukkaannuit?" kysyi entiseni lyhyessä viestissä kaksi viikkoa sitten. Kerroin, että olin kadottanut iloni avoimesta tunteideni kertomisesta ja että minua hävetti. "En tarkoittanut vetäytyä sanomisissani", hän vastasi, "mutta minulle tuli huono omatunto, kun kerroit rakastavasi miestäsi."

Haudoin näitä sanoja pari päivää. Kirjoitin takaisin, että hän oli joka tapauksessa ollut oikeassa siinä, että askel taakse päin lienee paikallaan ja että minulle sopii ottaa rennosti päivä kerrallaan ja katsoa minne tie vie.

Sitten - hiljaisuus. Jäin miettimään, loukkaantuiko hän nyt vuorostaan.

Viikko sitten kirjoittelin hänelle kuulumisiani, ajatuksiani muutamasta minua askarruttaneesta asiasta. Ideani oli vain kääntää keskustelu syvistä, hämmentävistä suhdettamme koskevista vesistä normaaliin suuntaan. Oikeaan, jokapäiväiseen elämään, päivänvaloon.

Mutta - hiljaisuus.

Antaa olla. En kaipaa elämääni ylimääräistä harmia ja sotkua.  Halusin ja odotin jotain positiivista: että hän olisi mukana elämässäni luontevasti ja aitona ihmisenä, jatkumoa pitkään historiaamme. En halunnut tätä outoutta: että jokaista omaa sanaani pitää varoa ja jokaista hänen sanaansa tulkita. Mikään mitä viime viikkoina on tapahtunut, ei ole tehnyt minua paremmaksi ihmiseksi - eikä taatusti onnellisemmaksi.

Antaa olla. Riittää jo.