Siirry pääsisältöön

Tekstit

Viileä asiallisuus vai empatia?

Työpaikallani on yt-neuvottelut. Ne eivät koske minua, mutta alaistani ja läheisiä työkavereita. Oman tiimiläiseni kanssa meillä on ollut useita keskusteluita läpi koko mankelin. Koska muut henkilöt hoitavat neuvotteluita ja päätöksentekoa, pystyn puhumaan asiasta ikään kuin neutraalilta maaperältä. Tosin ilman päätös- ja vaikutusvaltaa itse prosessiin omaksi panoksekseni jää lähinnä olla kuuntelevana korvana. Henkilö on toistanut minulle useaan kertaan, että hänelle merkitse paljon se, että joku toiselta puolen pöytää osoittaa välittävänsä. Toisaalta hän kertoi, että myötätunnon kohtaaminen myös vie raiteiltaan, tuo tunteet pintaan.  Jäin miettimään. Kumpi on parempi lähestymistapa vaikeissa keskusteluissa? Viileä asiallisuus vai empatia? Olen itse ollut tilanteissa, joissa vastapuolen hillitty käytös on helpottanut omaa oloa. Esimerkiksi kun äitini oli vakavasti sairas, jouduin kertomaan siitä  työyhteisössä  käytännön syistä. T oisten tunteiden kohtaaminen oli - vaikkakin koskettava

Ennen kuin on myöhäistä

Kesällä avioliitto sujui. Kävimme kahdestaan festareilla ja keikoilla. Nautin niistä illoista ja päivistä: olin kokonaan irti arjesta ja jokapäiväisistä rooleistani, äitiydestä, keski-ikäisyydestä. Rakastelimme hotellihuoneissa, ensin hengästyneen hätäisesti kuten kotonakin - koska seksi pitää varastaa, kun talossa on kaksi teini-ikäistä. Ja lopulta rennosti kaikessa rauhassa ja ilman kiirettä, aamupäivän raukeassa valossa, varomatta ääniä, huokauksia ja huudahduksia, sängyn kolinaa. Syyskuun lopussa retkeilimme yhdessä läheisessä kansallispuistossa. Ne olivat syksyn viimeisiä leutoja päiviä. Kävelimme vaellusreittejä rinkat selässä ja yövyimme laavulla hätkähdyttävässä pimeydessä, jota nuotio valaisi kunnes hiipui. Onnellisia päiviä.  Sitten laskeutui lokakuu, marraskuu, syksyn koko pimeys, kaamos koko painollaan. Jokin suhteessamme on mennyt pois sijoiltaan, vinoon. Olemme aina käyneet yhdessä kuntosalilla ja pitkillä kävelyillä, mutta yhteiset liikuntahetket ovat loppusyksyl

Irtisanoutuminen ja työuupumus

Irtisanoutuminen oli vaikea paikka. Olin unelma-ammatissani ja pidin työstäni. Olin tehnyt valtavasti töitä ja käyttänyt  paljon aikaa ammattitaitoni rakentamiseen. Työkavereista oli vuosien mittaan kasvanut henkilökohtaisia ystäviä, joilta sain tukea ja voimia. Asiakaskuntani oli kasvussa. Silti olin työuupumuksen partaalla. Olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt, kuinka reunalla horjuin. Viimeinen kevät oli pahin. Kaikki viikonloput menivät töissä. Ensimmäinen vapaapäivä koko vuonna oli maaliskuun lopulla. Öisin heräsin siihen, että sydän hakkasi raivokkaan tiheästi. Heräämisten jälkeen en saanut unta tunteihin. Tavallisessa yössäni oli ensin muutaman tunnin unipätkä, sitten muutaman tunnin valveillaolo ja lopulta levoton tunnin torkahdus ennen herätyskellon soittoa. Valtava ponnistus johti siihen, että pystyin kyllä tekemään laadukasta, terävää jälkeä, mutta fokus ei riittänyt enää muuhun. Lähimuisti oli niin kuorimittunut, että yksityiskohtia vain katosi mielestäni. Etsin esimerkiks

Antaa olla, riittää jo.

"Miksi sinä loukkaannuit?" kysyi entiseni lyhyessä viestissä kaksi viikkoa sitten. Kerroin, että olin kadottanut iloni avoimesta tunteideni kertomisesta ja että minua hävetti. "En tarkoittanut vetäytyä sanomisissani", hän vastasi, "mutta minulle tuli huono omatunto, kun kerroit rakastavasi miestäsi." Haudoin näitä sanoja pari päivää. Kirjoitin takaisin, että hän oli joka tapauksessa ollut oikeassa siinä, että askel taakse päin lienee paikallaan ja että minulle sopii ottaa rennosti päivä kerrallaan ja katsoa minne tie vie. Sitten - hiljaisuus. Jäin miettimään, loukkaantuiko hän nyt vuorostaan. Viikko sitten kirjoittelin hänelle kuulumisiani, ajatuksiani muutamasta minua askarruttaneesta asiasta. Ideani oli vain kääntää keskustelu syvistä, hämmentävistä suhdettamme koskevista vesistä normaaliin suuntaan. Oikeaan, jokapäiväiseen elämään, päivänvaloon. Mutta - hiljaisuus. Antaa olla. En kaipaa elämääni ylimääräistä harmia ja sotkua.  Halusi

Rakkaus-tuurijuopon tunnustuksia

Hesarissa oli artikkeli rakastumisen kemiasta. Sen mukaan rakastuminen aktivoi aivoissa alueen, joka tuottaa dopamiinia eli samaa riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, kuin esimerkiksi kokaiini sisältää. Minulle tuottaa katkeraa, sarkastista huvitusta tunnistaa oma rakkaus-tuurijuopon käytökseni tässä entiseni tapauksessa. Katsotaanpa: Yritän olla absolutisti : vältän yhteyttä entiseeni, koska tiedän taipumukseni menettää itsekontrollini hänen kanssaan. Yritän kohtuukäyttöä: olisi niin kiva vain vaihtaa kuulumisia ihmisen kanssa, joka on ollut tärkeä osa omaa elämää ja nuoruutta. Uskottelen itselleni, että pieni keskustelu silloin tällöin ei ole vaarallista. Että pystyn hallitsemaan itseni ja olemaan asiallinen ja että me voimme olla ystäviä. Piilottelen pulloa: Muka ihan normaali kuulumistenvaihto pitää jostain syystä tehdä salaa aviomieheltäni. Käyttäydyn juuri niin kuin alkoholisti, joka piilottaa pullonsa. Retkahdan : Yhteydenotto hänen puoleltaan heittää minut raiteilta

Ylilyönti entisen kanssa

Tulipa tehtyä ylilyönti. Juuri nyt nolottaa niin, että voisin hypätä alas toimiston ikkunasta. Olen kipuillut ristiriitaisista tunteista entistäni kohtaan vuosia. Keväällä soitimme, ja meillä oli hyvä, aikuinen keskustelu. Viime viikolla Tero lähetti minulle sähköpostin: ”Moi, mitä kuuluu?” Kirjoitin vastaustani pitkään ja liian hartaasti. Hän kertoi miettineensä kesällä ehdottavansa tapaamista. Mitä helvettiä tapahtuikaan, mutta menin kokonaan pois tolaltani ja raiteiltani. Olen miettinyt paljon estojani ja taipumustani varoa tunteideni ilmaisemista. Hieno aatteeni olla täysin rehellinen ja olla pelaamatta pelejä heitti minut toiseen äärilaitaan: että kerronpa sitten kritiikittä aivan kaiken , mitä mieleeni ikinä sattuu ajelehtimaan. Vastasin, että en olisi uskaltanut suostua ehdotukseen, mutta että olen fantasioinut saavani tilaisuuden rakastaa ja rakastella häntä rinnakkaistodellisuuden kuplassa loukkaamatta ketään ja olematta sotkematta meidän molempien elämää. Tero kysyi m

Loukkauksia ja laiminlyöntejä

 Mummi on vahva luonne. Kaksijakoinen. Päällisin puolin nöyrä ja epävarma, mutta sisimmässään järkkymätön. Hän on juuri leskeytynyt ja herkillä, ymmärrän sen. Veran juhlapäivänä Mummi olisi halunnut koko ajan puhua Vaarin kuolemasta ja viime hetkistä sairaalassa.  Minulla ei ollut aikaa eikä halua kuunnella, ei edellisenä iltana kaikkien juhlavalmistelujen keskellä, eikä varsinkaan konfirmaatiopäivänä. Silloin oli muitakin vieraita, yritin puhella kaikkien kanssa ja emännöidä. Yritin ennen muuta keskittyä Veraan ja hänen juhlaansa. Huomasin, että Mummi oli vihainen. Hän olisi halunnut enemmän huomiota, olla keskipisteenä ja  myötätunnon kohteena.  Ensi viikolla menemme Laurin vanhalle kotipaikkakunnalle laskemaan Vaarin tuhkat. Sitten saan todennäköisesti maksaa laiminlyönneistäni. Mummilla on ollut aikaa pyöritellä mielessään kokemiaan loukkauksia, ja syyllistämisen vyöryä ei voi paeta. Minä pelkään ja inhoan konflikteja, siksi annan Mummille helposti periksi. Tasoittelen tietä ja