Hippityttö 42

Tehdään nyt heti alkuun selväksi, että en ole niitä vanhempia. Ensinnäkin isoäitini on puoliksi kasvattanut minut suunnilleen samoin opein kuin omat lapsensa 50-luvulla: kunnioittamaan vanhempia ihmisiä ja erityisesti opettajia. Olen kauhulla seurannut keskustelua siitä, miten nykyvanhemmat terrorisoivat opettajia, uhkailevat lakimiehellä ja vaativat erityisoikeuksia hemmotelluille kullanmuruilleen. Sanoudun irti moisesta. Näistä lähtökohdista olen kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa pidän Veran alakoulun opettajaa suunnilleen antikristuksena. Kyseinen opettaja, vanhempi naisihminen, alkoi opettaa tytön luokalle englantia kolmannella luokalla. Lapset kertoivat usein ihmetellen kotona, miten tämä opettaja huutaa. Varsinainen ensimmäisten vuosien luokanopettaja oli maailman lempein, kannustavin opettaja, jolla oli herkkyyttä ja elämänviisautta. Kuitenkin luokassa oli hyvä henki ja työrauha, ilman huutamista. Kevätjuhlissa ja vanhempainilloissa opettaja kehui oppilaita

Löysin netistä Ollin viimeiseksi jääneen postauksen, joka viittasi epäsuorasti kuolemaan. Jäin ahdistuneena miettimään, että tekikö hän itselleen jotain. Ei ole oikein ketään keneltä kysyäkään. En enää tuntenut häntä, saati hänen perhettään tai ystäviään. Suruni on ollut koko ajan ajatusteni taustalla näinä viime päivinä. Kävin juoksemassa lauantaina. Tienvarret kukkivat väriloistossa: loistavankeltaisia leinikkejä, violetteja orvokkeja, koiranputkia valkoisena kuohuna. Syreenit tuoksuivat huumaavasti. Neitoperhosia ja sitruunaperhosia lehahteli tien yli. Ja jossain käki kukkui, kukkui kukkumistaan. Koko luonto oli niin elossa, niin raivokkaan täynnä elämää. Minun silmissäni kirvelivät yhtäkkiä kyyneleet - miten voi olla totta, että hän ei näe tätä kesän kauneutta, miten hän voi olla kuollut? Perhe on lomaillut jo viikon mummolassa. Olen tehnyt taas pitkiä työpäiviä ja käynyt työmatkoilla. Yritän keksiä tekemistä pitkälle yöhön. Mutta yöllä en pääse ajatuksiltani pako