Viime kesänä minulla oli aikaa itselleni pitkästä aikaa. Tytöt ovat jo siinä iässä, että heillä on jo omat menonsa. Pikku-Sarakin, vaikka hän on vasta tokaluokkalainen. Juuri äskenkin hän lähti kaverinsa luo pyörällä, vilahti pihan poikki, tien yli ja katosi mutkan taakse. Sydäntäni vihlaisi samalla kertaa haikeus ja ylpeys: siinä lapseni menee, niin haavoittuvaisena ja niin rohkeasti elämää kohti. Mutta kesällä minulla oli siis pitkä, kiireetön loma. Tytöt viihtyivät ulkona ja leikeissään, ja Lauri oli kesätöissä. Minulla oli aikaa istua laiturilla virkkaamassa, aikaa lukea kirjoja, aikaa siivota vaatekaappia. Löysin vanhat päiväkirjani, ja välillä lueskelin niitä. En kaikkia, enkä välttämättä aikajärjestyksessä. Monet yläasteen aikaiset päiväkirjani hymyilyttivät minua, mutta vähän myös mietityttivät. Miksi raportoin tunnollisesti jokaisen katseen, jonka vaihdoin ihastukseni kanssa - ja miksi kirjoitin tuskin sanaakaan perheestäni tai kasvavasta ahdistuksen ilmapiirist
Nelikymppisen hippitytön elämää. Very much naimisissa, mutta miettii muitakin elämänsä miehiä. Lapset ja perhe-elämä, avioliitto, vanhemmuus. Työ ja ura. Alkoholistin aikuinen lapsi.