Hautajaisissa ja töissä

Töissä erityisen vaikea toimeksianto on syönyt aikaa ja energiaa. Tehtävässä on ollut kaikki maailmanlopun elementit: vaativa mutta taitamaton asiakas, teoreettisesti monimutkaiset ja tulkinnalliset kysymykset ja kireä aikataulu. Työpäivät ovat venyneet iltaan ja viikonloppuihin, enkä ole viikkoihin keskittynyt juuri muuhun kuin tähän yhteen asiakkuuteen. Tiimimme on pieni ja eri paikakunnilla. Tiimiä johtavalla kollegalla on tapana keskusteluttaa asioita ja kysymyksiä, ja meillä on ollut lähes päivittäin maratonpuheluita, joissa asioita pohditaan eri näkökulmista ja perustellaan kantoja. Lähimmässä työyhteisössä en ole tottunut vastaavaan keskustelevaan ja demokraattiseen työskentelytapaan; viesti kyllä kulkee, mutta pikemminkin ylhäältä alas. Vaikka prosessi on ollut äärimmäisen raskas ja kuluttava, olen ammatillisesti saanut oppia paljon.

Työ on vienyt voimavarani ja huomioni pois myös perheeltä ja kotielämältä. Viikonloppuna oli Vaarin hautajaiset, ja oli taas pakko pysähtyä perusasioiden äärelle. Olin onnistuneesti sivuuttanut omat tunteeni, jotka vyöryivät päälle vasta arkun äärellä. Hieno mies, sydämeltään sivistynyt ihminen oli poissa. Vaikka tässä tapauksessa (korkea ikä, yhä heikentyneet voimat ja pitkä sairaus) kuolema tuli myös lepona ja armahduksena, niin suru oli silti terävä. Eikä vähiten toisten puolesta, Mummin, Laurin, lasten. Pienempi tyttöni Sara nyyhkytti kirkossa lohduttomasti, osaksi varmaan poissa tolaltaan tuttujen aikuisten kyynelistä. Veraa itketti kotimatkalla, ja hän selitti: "Kun Mummi jäi sinne niin yksin." 

Se minustakin oli surullisinta: se pariskunta, jos kukaan, eli symbioosissa. On vaikeaa, lähes mahdotonta edes kuvitella toista ilman toista. Mummi oli omaishoitaja Vaarille, ja Vaari oli monta vuotta hänen päivätyönsä ja elämänsisältönsä.