Hippityttö 42

Olen pitänyt isään yhteyttä viime aikoina aika harvakseltaan. Yritän soittaa kerran viikossa. Isä soittaa minulle päin vielä harvemmin. Tällä viikolla isä on ollut yksikseen, koska äiti lomailee Lapissa. Se on rikkonut rutiiniamme, ja olemme olleet yhteyksissä useammin. Isästä on mukava jutustella - ainut vaan, kun hänen elämänpiirinsä on niin rajoittunut, ettei hänellä ole kovin useita keskustelunaiheita. Puhutaan koirasta: mitä se on syönyt ja missä nukkunut. Puhutaan siitä, mitä isä on touhunnut "Veispuukissa". Hän on Facebookissa läsnä hyvin aktiivisesti, kommentoi ja seuraa keskusteluja ja on hyvin tohkeissaan kavereistaan siellä. Puhutaan urheilusta - aihe johon minulla ei ole minkään valtakunnan tarttumapintaa. Yhtenä vuonna olympialaiset ehtivät toiselle viikolle, ennen kuin rekisteröin, että ne olivat edes käynnissä. Puhutaan vanhempieni naapureista - nuoresta pariskunnasta, joka eroaa ja palaa yhteen - se on ilmeisesti sellaista tosielämän saippuaooppe

Olen ajatellut aika paljon huolissani Veraa, herkkää kolmetoistavuotiastani. Huolet liittyvät yläkoulun aloittamiseen. Saako tyttö kavereita, eihän joudu kiusatuksi, uskaltaako luottaa opettajiin sen kiusaavan alakoulunopettajan jälkeen. Koulu on  pieni eikä seiskaluokkalaisia ole monta, noin viisikymmentä. Vera on suhtautunut uuteen vaiheeseen positiivisesti, uutena alkuna. Lähin ystävä joutui eri luokalle, mutta ystävyyssuhde on säilynyt yhteisillä koulumatkoilla ja saman harrastuksen parissa. Joskus mietin, että onko Vera yksinäinen. Kavereita kyllä on. Sellaista Anna ja Diana –henkistä symbioottista parasta kaveria, jonka kanssa aika jaettaisiin sataprosenttisesti, ei ole. Tyttö unohtuu usein huoneeseensa lukemaan, piirtelemään ja roikkuu puhelimella. Väliin pitää käskeä pyytämään kavereita käymään. En oikein osaa eritellä, että mistä huoleni kumpuavat. Tyttö on vähän erilainen kuin muut ikäisensä. Nyt kaverit meikkaavat, miettivät tarkkaan pukeutumistaan ja posta

Mökkiviikko suoritettu! Keskiviikkoaamuna heräsin taas kälyn ja miehen kotoiseen, kahdenkeskiseen jutteluun keittiössä. Puin lenkkivaatteet päälle ja painelin pihalle. Kävelin kiukkuisena kymmenen kilometrin lenkin ja mökille palattuani menin uimaan yksin. Tämän jälkeen olin tarpeeksi rauhoittunut menemään keittiöön ja aloittamaan arkipäiväiseen sävyyn keskustelun päivän ruokalistasta kälyn kanssa. Laurille olin kylmä ja vähäsanainen, eikä hän edes tiennyt miksi. Äitini tuli käymään mökille. Vietimme mukavan, joskin sateisen saunaillan. Äiti jäi yöksi ja lähti seuraavana aamuna kymmenen aikaan ajelemaan kotiin. Mummi oli vielä nukkumassa ja pahastui, kun häntä ei ollut herätetty hyvästelemään Äitiä. Koska tämähän oli varmasti viimeinen kerta, kun äitini tulisi näkemään Mummin ja Vaarin elossa, ainakin Mummin mielestä. Vaarin piakkoin odotettavissa oleva kuolemahan on ollut Mummin rakkaita teemoja ja tehokkain keino herättää syyllisyyttä jo viimeiset kymmenen vuotta, siit

Lauri rakastaa isäänsä syvästi. Isä on tärkeä, paljon tärkeämpi kuin äiti. Lauri on aina katsonut Vaaria ylöspäin. Ja Vaari on kaikin tavoin sen arvoinen. Hän on selvinnyt sotavuosista ja evakkomatkasta, ollut mallikelpoinen isä ja aviomies ja tehnyt kovaa työtä koko elämänsä. Niihin aikoihin, kun tapasin appivanhemmat ensimmäisiä kertoja, Vaari oli vielä täysillä elämässä kiinni. Hän oli eläkkeellä, mutta aina työn touhussa: hän hoiti taloa ja pihaa, auttoi naapuria maatöissä ja korjasi toisen naapurin kanssa autoja. Vaari on myös sosiaalisesti taitava: hän osaa antaa toisille tilaa ja on empaattinen kuuntelija. Laurin mielikuva isästään oli vielä ihan viime vuosiin asti Teräsmies. Vaarin kunto on kuitenkin heikentynyt ja hänen liikkumisensa on jo hyvin huonoa. Parin viime vuoden aikana Lauri on viettänyt lomistaan viikon pätkiä vanhusten luona auttelemassa. Täällä mökillä Lauri vie isänsä vessaan kolmesti yössä. Eilen lämmitimme rantasaunaa, ja saunareissu oli oikea

Tulimme suvun kanssa mökille viikoksi. Toinen päivä menossa, ja jo ahdistaa. Tilat ovat pienet, ja olemme koko ajan yhdessä. Näissä olosuhteissa ihmisten luonteenpiirteet ja tavat tulevat pinnalle eksponentiaalisesti. Laurin vanhemmat ovat kahdeksankymppisiä. Vaari on autettava, mutta kultainen. Mummi taas on vahva ja vaikea persoona. Hänellä on tapana muodostaa voimakas mielipide tai mielikuva asioista. Kun mielipide on valmis, hänen kanssaan on turha keskustella. Tänään Mummi kysyi, että mitä kuuluu sille työkaverilleni, joka oli sekaantunut kavallukseen. Olin äimän käkenä, koska tällaista ei ole koskaan tapahtunut. Päinvastoin työhöni jopa liittyy laillisuuden ja lainnoudattamisen valvontaa. Oma mielipiteeni omasta yrityksestä, alasta ja kollegoista on, että meillä on erittäin korkea eettinen ja moraalinen taso. Arvatkaa menikö läpi? Ei. Mummi alkoi muistella varmana faktana, että sama kuvitteellinen kavaltaja-kollegani oli harjoittanut myös kidnappausta. En lopulta v

Tehdään nyt heti alkuun selväksi, että en ole niitä vanhempia. Ensinnäkin isoäitini on puoliksi kasvattanut minut suunnilleen samoin opein kuin omat lapsensa 50-luvulla: kunnioittamaan vanhempia ihmisiä ja erityisesti opettajia. Olen kauhulla seurannut keskustelua siitä, miten nykyvanhemmat terrorisoivat opettajia, uhkailevat lakimiehellä ja vaativat erityisoikeuksia hemmotelluille kullanmuruilleen. Sanoudun irti moisesta. Näistä lähtökohdista olen kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa pidän Veran alakoulun opettajaa suunnilleen antikristuksena. Kyseinen opettaja, vanhempi naisihminen, alkoi opettaa tytön luokalle englantia kolmannella luokalla. Lapset kertoivat usein ihmetellen kotona, miten tämä opettaja huutaa. Varsinainen ensimmäisten vuosien luokanopettaja oli maailman lempein, kannustavin opettaja, jolla oli herkkyyttä ja elämänviisautta. Kuitenkin luokassa oli hyvä henki ja työrauha, ilman huutamista. Kevätjuhlissa ja vanhempainilloissa opettaja kehui oppilaita

Löysin netistä Ollin viimeiseksi jääneen postauksen, joka viittasi epäsuorasti kuolemaan. Jäin ahdistuneena miettimään, että tekikö hän itselleen jotain. Ei ole oikein ketään keneltä kysyäkään. En enää tuntenut häntä, saati hänen perhettään tai ystäviään. Suruni on ollut koko ajan ajatusteni taustalla näinä viime päivinä. Kävin juoksemassa lauantaina. Tienvarret kukkivat väriloistossa: loistavankeltaisia leinikkejä, violetteja orvokkeja, koiranputkia valkoisena kuohuna. Syreenit tuoksuivat huumaavasti. Neitoperhosia ja sitruunaperhosia lehahteli tien yli. Ja jossain käki kukkui, kukkui kukkumistaan. Koko luonto oli niin elossa, niin raivokkaan täynnä elämää. Minun silmissäni kirvelivät yhtäkkiä kyyneleet - miten voi olla totta, että hän ei näe tätä kesän kauneutta, miten hän voi olla kuollut? Perhe on lomaillut jo viikon mummolassa. Olen tehnyt taas pitkiä työpäiviä ja käynyt työmatkoilla. Yritän keksiä tekemistä pitkälle yöhön. Mutta yöllä en pääse ajatuksiltani pako

Äiti soitti lentokentältä, että oli odottanut kyytiä kotiin tunnin. Isä oli luvannut tulla, mutta ei enää vastannut puhelimeen. Lähdin töistä ja ajoin lentokentälle poimimaan äidin kyytiin ja vein hänet kotiinsa. Kun pääsimme perille, niin siellä ei ollut isää eikä autoa. Myöhemmin illalla sairaanhoitaja oli vastannut isän puhelimeen. Isä oli lähtenyt autolla kahden promillen humalassa matkaan kohti lentokenttää ja ajanut kolarin parin kilometrin päässä kotoa. Kolarin viaton osapuoli ei onneksi loukkaantunut, ainoastaan hänen autonsa kolhiintui. Isä itse selvisi yhdellä sairaalayöllä ja kuhmuilla. Äitin auto taas on pahasti romuttunut ja vaatii noin kymmenentuhannen euron remontin. Kaskohan ei korvaa mitään, kun kyseessä on törkeä rattijuopumus. Liikennevakuutus korvaa vastapuolen vahingot, mutta korvaussumma tullaan perimään vanhemmiltani takaisin. Päätin voittaa vihan ja häpeän ja onnistuinkin käyttäytymään kuin aikuinen pari päivää. Minulla oli muutama hieno teesi:

Lauantaiaamuna käperryin Laurin kylkeen ja sanoin ääneen asiat, joita olen viime päivinä miettinyt ja jotka usein jäävät sanomatta. Meillä on hyvä suhde. Rakastan häntä. Ilahdun joka ilta, kun tapaan hänet töitten jälkeen. Minusta tuntuu, että olemme samalla puolella. Kun näen hänet kauempaa tai yllätten, rinnassani tuntuu edelleen pamaus: tuo mies on niin hyvännäköinen ja minun. Nyt kun lapset ovat kasvaneet, olemme ottaneet tavaksi liikkua kahdestaan. Alkuvuoden olemme käyneet hiihtämässä viikonloppuisin, mutta hiihtokausi alkaa olla ohi. Lauantaiaamulla lähdimme pitkälle kävelylle. Kävelimme kymmenen kilometrin lenkin. Kevät teki valloittavasti ja vääjäämättä tuloaan. Lumi suli jalkojen alla. Puun oksiin oli jäätynyt kastepisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit aamupäivän harmaassa valossa. Iltapäivällä menimme veljeni pojan, kummilapsemme, syntymäpäiville. Poika on aivan kertakaikkisen huippu tapaus. Tästä asiasta perheessämme vallitsee konsensus, vaikka muusta o

En kestänyt painetta. Viime viikolla tein ylitöitä kaikki illat, ja kerran vain kirjoitin sähköpostin ja laitoin sen menemään. "Mitä sinulle kuuluu? Minkälaista elämäsi on ollut ja on nyt? Oletko onnellinen?" Tero vastasi. Hänen lapsensa äidin kanssa suhde oli ollut vaikea. Sen tiesinkin siitä edellisestä kerrasta, kun olimme olleet yhteyksissä. Mutta en tiennyt, että he olivat eronneet jo aikaa sitten. Tämän jälkeen Tero oli tavannut uudella paikkakunnalla todella fiksun naisen, jonka kanssa oli mennyt naimisiin. Suhde oli ollut hyvä ja seesteinen, mutta seksuaalinen kemia ei vain ollut toiminut. Joten Tero on eronnut pari vuotta sitten. "Samat kysymykset sinulle", hän kirjoitti viestinsä loppuun. Kirjoitin lyhyesti elämästäni, joka on niin rauhallista ja vakiintunutta. Että olen ollut saman miehen kanssa vuodesta 1997, naimisissakin jo viisitoista vuotta. Kirjoitin lapsistani ja työstäni. Ja että olen onnellinen. Hän ei enää kirjoittanut mitään tak

Katselin eilen Ylen Pullopostia lapsuudesta -sarjaa, jossa pienen lapsen äiti Heidi kertoi elämäntarinaansa. Hän aloitti toteamalla itsestään: "Kun minä olen niin paska", vaikka selvästi siinä oli älykäs, tunneherkkä, kaunis ihminen. Ajattelin siinä katsoessani, että vaikka minulla oli muuten hyvin samanlaisia kokemuksia, niin en sentään pidä itseäni paskana. Olen yksin kotona tämän viikon. Muu perhe on hiihtolomalla. Olen tehnyt pitkiä työpäiviä, mutta silti iltaisin on jäänyt aikaa ajatella elämää ja itseään. Mietin illalla ja varmaan alitajunnassani unissanikin tätä alkoholistin läheisen elämää, ja aamulla mielessäni oli hyvin kirkkaasti uusi ajatus. Uusi oivallus. Minäkin ajattelen syvällä sisimmässäni, että olen pohjimmiltani huono. Ihan paska. Osaan esittää tervettä itsetuntoa maailmalle, jopa itsellenikin. Olen opetellut nuorena - todella tietoisesti opetellut esittämään, että minulla menee hyvin. Ja samaan show´hun on kuulunut, että olen fiksu, taita