Hippityttö 42

"Miksi sinä loukkaannuit?" kysyi entiseni lyhyessä viestissä kaksi viikkoa sitten. Kerroin, että olin kadottanut iloni avoimesta tunteideni kertomisesta ja että minua hävetti. "En tarkoittanut vetäytyä sanomisissani", hän vastasi, "mutta minulle tuli huono omatunto, kun kerroit rakastavasi miestäsi." Haudoin näitä sanoja pari päivää. Kirjoitin takaisin, että hän oli joka tapauksessa ollut oikeassa siinä, että askel taakse päin lienee paikallaan ja että minulle sopii ottaa rennosti päivä kerrallaan ja katsoa minne tie vie. Sitten - hiljaisuus. Jäin miettimään, loukkaantuiko hän nyt vuorostaan. Viikko sitten kirjoittelin hänelle kuulumisiani, ajatuksiani muutamasta minua askarruttaneesta asiasta. Ideani oli vain kääntää keskustelu syvistä, hämmentävistä suhdettamme koskevista vesistä normaaliin suuntaan. Oikeaan, jokapäiväiseen elämään, päivänvaloon. Mutta - hiljaisuus. Antaa olla. En kaipaa elämääni ylimääräistä harmia ja sotkua.  Halusi

Hesarissa oli artikkeli rakastumisen kemiasta. Sen mukaan rakastuminen aktivoi aivoissa alueen, joka tuottaa dopamiinia eli samaa riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, kuin esimerkiksi kokaiini sisältää. Minulle tuottaa katkeraa, sarkastista huvitusta tunnistaa oma rakkaus-tuurijuopon käytökseni tässä entiseni tapauksessa. Katsotaanpa: Yritän olla absolutisti : vältän yhteyttä entiseeni, koska tiedän taipumukseni menettää itsekontrollini hänen kanssaan. Yritän kohtuukäyttöä: olisi niin kiva vain vaihtaa kuulumisia ihmisen kanssa, joka on ollut tärkeä osa omaa elämää ja nuoruutta. Uskottelen itselleni, että pieni keskustelu silloin tällöin ei ole vaarallista. Että pystyn hallitsemaan itseni ja olemaan asiallinen ja että me voimme olla ystäviä. Piilottelen pulloa: Muka ihan normaali kuulumistenvaihto pitää jostain syystä tehdä salaa aviomieheltäni. Käyttäydyn juuri niin kuin alkoholisti, joka piilottaa pullonsa. Retkahdan : Yhteydenotto hänen puoleltaan heittää minut raiteilta

Tulipa tehtyä ylilyönti. Juuri nyt nolottaa niin, että voisin hypätä alas toimiston ikkunasta. Olen kipuillut ristiriitaisista tunteista entistäni kohtaan vuosia. Keväällä soitimme, ja meillä oli hyvä, aikuinen keskustelu. Viime viikolla Tero lähetti minulle sähköpostin: ”Moi, mitä kuuluu?” Kirjoitin vastaustani pitkään ja liian hartaasti. Hän kertoi miettineensä kesällä ehdottavansa tapaamista. Mitä helvettiä tapahtuikaan, mutta menin kokonaan pois tolaltani ja raiteiltani. Olen miettinyt paljon estojani ja taipumustani varoa tunteideni ilmaisemista. Hieno aatteeni olla täysin rehellinen ja olla pelaamatta pelejä heitti minut toiseen äärilaitaan: että kerronpa sitten kritiikittä aivan kaiken , mitä mieleeni ikinä sattuu ajelehtimaan. Vastasin, että en olisi uskaltanut suostua ehdotukseen, mutta että olen fantasioinut saavani tilaisuuden rakastaa ja rakastella häntä rinnakkaistodellisuuden kuplassa loukkaamatta ketään ja olematta sotkematta meidän molempien elämää. Tero kysyi m