Työpaikallani on yt-neuvottelut. Ne eivät koske minua, mutta alaistani ja läheisiä työkavereita. Oman tiimiläiseni kanssa meillä on ollut useita keskusteluita läpi koko mankelin. Koska muut henkilöt hoitavat neuvotteluita ja päätöksentekoa, pystyn puhumaan asiasta ikään kuin neutraalilta maaperältä. Tosin ilman päätös- ja vaikutusvaltaa itse prosessiin omaksi panoksekseni jää lähinnä olla kuuntelevana korvana. Henkilö on toistanut minulle useaan kertaan, että hänelle merkitse paljon se, että joku toiselta puolen pöytää osoittaa välittävänsä. Toisaalta hän kertoi, että myötätunnon kohtaaminen myös vie raiteiltaan, tuo tunteet pintaan. Jäin miettimään. Kumpi on parempi lähestymistapa vaikeissa keskusteluissa? Viileä asiallisuus vai empatia? Olen itse ollut tilanteissa, joissa vastapuolen hillitty käytös on helpottanut omaa oloa. Esimerkiksi kun äitini oli vakavasti sairas, jouduin kertomaan siitä työyhteisössä käytännön syistä. T oisten tunteiden kohtaaminen oli - vaikkakin koskettava
Nelikymppisen hippitytön elämää. Very much naimisissa, mutta miettii muitakin elämänsä miehiä. Lapset ja perhe-elämä, avioliitto, vanhemmuus. Työ ja ura. Alkoholistin aikuinen lapsi.