Myöhäistä katua

Viikonloppuna bussissa, paluumatkalla Saran kisamatkalta, ei ollut enää huoltajantehtäviä, joten vaivuin ajatuksiini, silmäilin Hesarin sivuja, luin blogeja, selasin Instagram-tiliäni. Muutama viikko sitten sain LinkedIn-kutsun Terolta, nuoruudenaikaiselta poikaystävältäni. Oli aikaa kulutettavana; mietin, että pitäisikö lähettää hänelle seuraamispyyntö Instassa. Mietin tosi kauan. Sitten vain tein sen yhtäkkisessä rohkeuden puuskassa juuri ennen kuin bussi saapui perille. Myöhemmin kotona huomasin, että kutsuni oli hyväksytty ja että Tero oli ehtinyt jo käydä tykkäämässä joistain kuvistani. Yöllä sähköpostiini kilahti lyhyt viesti: "Sinä et ole muuttunut. Tuli ikävä. Olisi kiva joskus nähdä." "Olisi", vastasin ylityöpäivän päätteksi toimistolta seuraavana iltana puoli kahdeksan, "tai edes jutella. On asioita, joita haluaisin kertoa sinulle." 

Se oli totta - muutamia asioita on jäänyt sanomatta. Olen miettinyt Teroa ja menneisyyttäni hänen kanssaan usein. Erityisesti sen jälkeen, kun Olli kuoli ja piti hyväksyä, etten ikinä ehtinyt pyytää anteeksi. Oma suhtautumiseni Teroon on edelleen hirvittävän monimutkainen ja vaikea. En ole koskaan oikein päässyt yli tunteistani häntä kohtaan ja kaikki yhteydenpitoyritykset vuosien varrella ovat päättyneet huonosti. 

Kun Tero sitten vastasi sähköpostiini, että soittaisi seuraavana päivänä, järkytyin niin, että minua huimasi. Juoksin toimiston vessaan ja oksensin. Sitten katsoin itseäni peilistä ja pyöritin päätäni hitaasti. Miten tässä näin kävi? Mietinkö tämän nyt ihan loppuun? Oli kuitenkin myöhäistä katua.