"Minulla on kyllä nyt rimakauhu," myönsin Terolle puhelimessa kesken työpäivää ja kävin vetämässä samalla toimistohuoneeni oven kiinni, "mutta aloitan nyt nykyhetkestä." Halusin hänen tietävän kolme asiaa. Ja ne kolme asiaa selitin parhaani mukaan:
Pitkään ajattelin häntä, itseäni ja koko yhteistä menneisyyttämme syyllisyyden kautta. Näin ei ole enää. Olen päästänyt irti syyllisyyden etsimisestä. Kun katson taakse päin, tunnen suurta armoa niitä kahta nuorta ihmistä kohtaan, jotka me olimme. Olimme melkein lapsia, kun tapasimme. Ei ollut eväitä, ei mallia toimivasta parisuhteesta ja olosuhteet olivat meitä vastaan. Niillä korteilla, mitkä meille oli jaettu, teimme parhaamme. Olen antanut anteeksi itselleni ja hänelle.
Asuimme eri kaupungeissa, petimme toisiamme, erosimme ja palasimme yhteen useita kertoja. Niinä vuosina olin hyvin herkillä, mikä ei kylläkään johtunut yksin hänestä, vaan monista, monista tekijöistä elämässäni. Rakastin Teroa, mutta pelkäsin hänen valtaansa minuun, pelkäsin eroja, jotka olivat raskaita käydä läpi. Olin varuillani, varpaillani. Jossain vaiheessa aloin mielessäni kutsua suhdettamme peliksi, jossa laskin tarkkaan, minkälaisia harkittuja palasia itsestäni hänelle uskalsin antaa. Oli paljon, mitä en kertonut ja monia tunteita, jotka kätkin. Mikä pahempaa: saatoin väittää haluavani tai ajattelevani aivan päinvastaisia asioita, jos kuvitteellisessa pelissämme siitä sai etua. Minulle tämä käytös oli puolustusmekanismi - jos ja kun minut torjutaan, niin torjunta ei koskisi sieluani, koska sitä en ole pannut alttiiksi.
Miten suhde voi toimia, jos siinä ei ole auki, haavoittuva ja rehellinen - ei mitenkään. Tajusin sen viimeistään silloin viimeisenä kesänä, kun ajatus yhteen palaamisesta vielä oli ilmassa. Tiesin, että jos olisimme aloittaneet alusta, minun olisi pitänyt tehdä töitä itseni kanssa, opetella luottamaan ja olemaan oma itseni. Meidän olisi pitänyt tehdä töitä yhdessä, parina. Viimeisen kerran kun tapasimme, myönsin itselleni, että kaikki mitä ikinä halusin oli olla hänen kanssaan koko loppuelämäni. Mutta minulla ei ollut voimia - ei kun perheessäni tapahtui synkkiä ja vaikeita asioita, ei kun elämäni oli seitinohuen langan varassa. Siksi valintani oli, etten halunnut jatkaa. Valitsin rauhan.
Sanoin hänelle myöhempinä vuosina, että olin päässyt hänestä yli. Uskoin itsekin niin. Muistan säälineeni häntä, kun hän kertoi edelleen ajattelevansa minua. Menin kyllä kiistatta eteen päin, tapasin Laurin ja rakastuin silmittömästi ja ensimmäistä kertaa elämässäni onnellisesti. Mutta sen sijaan, että olisin jotenkin kypsästi analysoinut ja loppuunkäsitellyt suhteemme, pikemminkin vain hautasin ja kielsin sitä koskevat muistoni ja ajatukseni. Tosiasiassa tunteeni häntä kohtaan ovat edelleen ristiriitaiset ja sekaiset, mistä syystä minun on vaikea pitää häneen yhteyttä.
- että kaikki on anteeksiannettu
Pitkään ajattelin häntä, itseäni ja koko yhteistä menneisyyttämme syyllisyyden kautta. Näin ei ole enää. Olen päästänyt irti syyllisyyden etsimisestä. Kun katson taakse päin, tunnen suurta armoa niitä kahta nuorta ihmistä kohtaan, jotka me olimme. Olimme melkein lapsia, kun tapasimme. Ei ollut eväitä, ei mallia toimivasta parisuhteesta ja olosuhteet olivat meitä vastaan. Niillä korteilla, mitkä meille oli jaettu, teimme parhaamme. Olen antanut anteeksi itselleni ja hänelle.
- että rakastin häntä, mutta valitsin rauhan
Asuimme eri kaupungeissa, petimme toisiamme, erosimme ja palasimme yhteen useita kertoja. Niinä vuosina olin hyvin herkillä, mikä ei kylläkään johtunut yksin hänestä, vaan monista, monista tekijöistä elämässäni. Rakastin Teroa, mutta pelkäsin hänen valtaansa minuun, pelkäsin eroja, jotka olivat raskaita käydä läpi. Olin varuillani, varpaillani. Jossain vaiheessa aloin mielessäni kutsua suhdettamme peliksi, jossa laskin tarkkaan, minkälaisia harkittuja palasia itsestäni hänelle uskalsin antaa. Oli paljon, mitä en kertonut ja monia tunteita, jotka kätkin. Mikä pahempaa: saatoin väittää haluavani tai ajattelevani aivan päinvastaisia asioita, jos kuvitteellisessa pelissämme siitä sai etua. Minulle tämä käytös oli puolustusmekanismi - jos ja kun minut torjutaan, niin torjunta ei koskisi sieluani, koska sitä en ole pannut alttiiksi.
Miten suhde voi toimia, jos siinä ei ole auki, haavoittuva ja rehellinen - ei mitenkään. Tajusin sen viimeistään silloin viimeisenä kesänä, kun ajatus yhteen palaamisesta vielä oli ilmassa. Tiesin, että jos olisimme aloittaneet alusta, minun olisi pitänyt tehdä töitä itseni kanssa, opetella luottamaan ja olemaan oma itseni. Meidän olisi pitänyt tehdä töitä yhdessä, parina. Viimeisen kerran kun tapasimme, myönsin itselleni, että kaikki mitä ikinä halusin oli olla hänen kanssaan koko loppuelämäni. Mutta minulla ei ollut voimia - ei kun perheessäni tapahtui synkkiä ja vaikeita asioita, ei kun elämäni oli seitinohuen langan varassa. Siksi valintani oli, etten halunnut jatkaa. Valitsin rauhan.
- että en päässyt hänestä yli ihan noin vain
Sanoin hänelle myöhempinä vuosina, että olin päässyt hänestä yli. Uskoin itsekin niin. Muistan säälineeni häntä, kun hän kertoi edelleen ajattelevansa minua. Menin kyllä kiistatta eteen päin, tapasin Laurin ja rakastuin silmittömästi ja ensimmäistä kertaa elämässäni onnellisesti. Mutta sen sijaan, että olisin jotenkin kypsästi analysoinut ja loppuunkäsitellyt suhteemme, pikemminkin vain hautasin ja kielsin sitä koskevat muistoni ja ajatukseni. Tosiasiassa tunteeni häntä kohtaan ovat edelleen ristiriitaiset ja sekaiset, mistä syystä minun on vaikea pitää häneen yhteyttä.
Kommentit
Lähetä kommentti