Hippityttö 42

Viestittely Teron kanssa ei ole viatonta eikä vaaratonta. Suhteemme perusolemus oli sula, valkohehkuinen, seksuaalinen vetovoima, jota vastaan yritimme molemmat kamppailla. Rakastimme toisiamme ja olimme ystäviäkin. Mutta meille ei koskaan kehittynyt seesteistä ja tasaista elämänkumppanuutta. Se johtui tietysti osittain siitä pettämisestä ja luottamuksen puutteesta, mutta ehkä myös alituisesta sähkövirran tunteesta välillämme. Sen takia tiedän, että huiputan itseäni, jos uskottelen vain haluavani kuulla hänen elämästään. En voi olla hänen kanssaan ystävä. Minun on pakko myöntää, etten ole päässyt hänestä yli kokonaan. En edes kaikkien näiden vuosien jälkeen - en, vaikka minulla on perhe ja elämä. Työmatkoilla autossa annan itseni ajautua ajattelemaan häntä, mistä seuraa fyysisiä tuntemuksia: rintaani vihloo vaimean kipeänsuloisesti, hengitykseni muuttuu hieman pinnalliseksi ja ohueksi, kuin sisäänhengitysilma olisi pakottavan kylmää. Näen kuvani vilaukselta auton peil

Sain perjantaina sähköpostia nuoruuteni suurimmalta rakkaudelta.   Tapasimme teineinä ja rakastuimme niin kuin nuorena rakastutaan, sokeasti, mielettömästi. Seurustelimme seitsemän vuotta. Elämä oli kuin vuoristorataa: täynnä kiihkeitä, kirkkaita onnenhuippuja ja hirvittäviä epätoivon aallonpohjia. Hän petti minua ja minä häntä. Emme osanneet olla erossa ja palasimme yhteen. Emme osanneet olla yhdessä ja erosimme.  Viimeisestä erosta on nyt kahdeksantoista vuotta - yksi ihmisen ikä. Olemme välillä yrittäneet olla ystäviä ja pitää yhteyttä - e dellisen kerran ennen kuin aloin odottaa Saraa, siis yhdeksän vuotta sitten. Silloin yhteydenpito päättyi katastrofiin. Minulla oli ollut hirveä riita mieheni kanssa ja kauhein kosto, minkä suutuspäissäni keksin, oli lähettää tälle entiselleni tekstiviesti: "Sinun nimesi välähtää tajuntani läpi joka kerta orgasmin hetkellä." Hän vastasi, että rakastaa minua. Minä en vastannut enää mitään, en yhdeksään vuoteen.  Nyt hän

Vanhempani ovat kuusikymppisiä. Äiti jäi eläkkeelle pari vuotta sitten, mutta tekee pari päivää viikossa töitä ja sijaistaa välillä entisessä työpaikassaan. Isä irtisanottiin vuoden 2008 lamassa ja jäi silloin työttömyyseläkeputkeen. Pelkäsimme varmaan jo kymmenen vuotta sitten valmiiksi isän eläkkeelle jäämistä. Hänellä ei ole harrastuksia, eikä juuri muita kontakteja kuin työkaverit - ja paha alkoholiongelma. Työ oli ainut asia, mikä oli juomisen tiellä. Pelkäsimme, että jos ja kun isän ei tarvitse skarpata työpaikan takia, niin alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä. No - sehän riistäytyi. Neljässä vuodessa elämässä kiinni olevasta miehestä on tullut vanhus. On kuin katselisi hidasta kuolemaa. Alkoholi on kuvioissa vahvasti: useamman kerran isä on viety ambulanssilla sairaalaan, kun hän on humalassa kaatunut ja telonut itsensä. Nyt vuoden ajan hänelle on tullut putkien jälkeen epileptisiä kohtauksia. Järjenjuoksu on selvin päinkin käynyt sumeaksi. Äiti hoitaa isää ja kai

Viime kesänä minulla oli aikaa itselleni pitkästä aikaa. Tytöt ovat jo siinä iässä, että heillä on jo omat menonsa. Pikku-Sarakin, vaikka hän on vasta tokaluokkalainen. Juuri äskenkin hän lähti kaverinsa luo pyörällä, vilahti pihan poikki, tien yli ja katosi mutkan taakse. Sydäntäni vihlaisi samalla kertaa haikeus ja ylpeys: siinä lapseni menee, niin haavoittuvaisena ja niin rohkeasti elämää kohti. Mutta kesällä minulla oli siis pitkä, kiireetön loma. Tytöt viihtyivät ulkona ja leikeissään, ja Lauri oli kesätöissä. Minulla oli aikaa istua laiturilla virkkaamassa, aikaa lukea kirjoja, aikaa siivota vaatekaappia. Löysin vanhat päiväkirjani, ja välillä lueskelin niitä. En kaikkia, enkä välttämättä aikajärjestyksessä. Monet yläasteen aikaiset päiväkirjani hymyilyttivät minua, mutta vähän myös mietityttivät. Miksi raportoin tunnollisesti jokaisen katseen, jonka vaihdoin ihastukseni kanssa - ja miksi kirjoitin tuskin sanaakaan perheestäni tai kasvavasta ahdistuksen ilmapiirist