Ensin haudattiin Vaari. Hautajaiset olivat vaikeat, rankat. Itku, raaka ja pitelemätön, yllätti minut moneen kertaan, ensimmäiseksi arkun äärellä kukkia laskettaessa. Lupasin lukea adressit, koska ajattelin pystyväni siihen aivan hyvin. Ja pystyinkin, siihen asti kuin käteeni osui oman äitini lähettämä adressi - minulle rakkaan Aila Meriluodon runon sanat (Rakkaus, hetki vain silmisssä siirtyy ja mennyt taival sen vie, puristus kätten tosi eilen, tänään unen lailla lauennut lie), äidin käsiala. Minun piti poistua huoneesta nurkan taakse rauhoittumaan, ja Eeron veli luki adressit loppuun. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, menimme kirkkoon kuuntelemaan Vaarille luettavaa esirukousta. Oli tuntunut jo paremmalta, uudelta aamulta. En ole osallistunut ehtoolliseen kuin kerran oman konfirmaationi jälkeen, koska rippikoulussa mieleeni iskostui ajatus, ettei ehtoolliselle tulisi mennä valmistautumattomana. En ole koskaan kokenut itseäni valmistautuneeksi. Mutta nyt menin Mummin kanssa - ja jotenkin kokemus oli liikaa, liian herkistävä siinä surun reunalla.
Seuraavalla viikolla katsoimme televisiosta Mauno Koiviston hautajaisia. Helsinki oli häkellyttävän kaunis alkukesän vihreydessään, sininen taivas ja kumpupilvet näyttivät klassiselta maalaukselta. Taas minua itketti: menojen hieno arvokkuus, Finlandia-hymni, sotilaalliset kunnianosoitukset, arkkua kantaneet, ikääntyneet adjutantit. Hauras, kaunis Tellervo Koivisto ja punainen ruusu, jonka hän heitti haudalle.
Enoni kuoli samana päivänä kuin Mauno Koivisto, ja hänen hautajaisensa olivat perjantaina. Kahdeksankymppinen enoni meni naimisiin myöhäisellä iällä venäläisen naisen kanssa. Heillä ei ollut oikein yhteistä kieltä, mutta rakkaus ja yhteisymmärrys oli käsinkosketeltavan todellista. Muistotilaisuudessa pappi pyysi kertomaan muistoja, ja tuli sellainen ikävä, perisuomalainen hiljainen hetki, kukaan ei olisi halunnut puhua julkisesti. Äiti nyhjäisi minua: "Sano sie, Heidi, jotain." En ollut suunnitellut mitään, ja aloitin sekavasti lapsuusmuistoista: enon punaisesta kuplavolkkarista, Fazerin Parhaista ja keltaisesta Jaffasta, joita enolla oli aina lasten varalle. Unohdin kertoa mukavimman muistoni, kuinka eno kuuman päivän iltana vei minua töittensä jälkeen uimaan läheiselle hiekkakuopalle. Sitten sanoin, että oli ollut ihanaa seurata, miten eno ja Tatjana rakastuivat. Kiitin Tatjanaa siitä, että hän oli tehnyt enon onnelliseksi.
Kahden viikon päästä onkin sitten Veran rippijuhlat - on vaihteeksi aika juhlia nuoruutta ja elämää.
Seuraavalla viikolla katsoimme televisiosta Mauno Koiviston hautajaisia. Helsinki oli häkellyttävän kaunis alkukesän vihreydessään, sininen taivas ja kumpupilvet näyttivät klassiselta maalaukselta. Taas minua itketti: menojen hieno arvokkuus, Finlandia-hymni, sotilaalliset kunnianosoitukset, arkkua kantaneet, ikääntyneet adjutantit. Hauras, kaunis Tellervo Koivisto ja punainen ruusu, jonka hän heitti haudalle.
Enoni kuoli samana päivänä kuin Mauno Koivisto, ja hänen hautajaisensa olivat perjantaina. Kahdeksankymppinen enoni meni naimisiin myöhäisellä iällä venäläisen naisen kanssa. Heillä ei ollut oikein yhteistä kieltä, mutta rakkaus ja yhteisymmärrys oli käsinkosketeltavan todellista. Muistotilaisuudessa pappi pyysi kertomaan muistoja, ja tuli sellainen ikävä, perisuomalainen hiljainen hetki, kukaan ei olisi halunnut puhua julkisesti. Äiti nyhjäisi minua: "Sano sie, Heidi, jotain." En ollut suunnitellut mitään, ja aloitin sekavasti lapsuusmuistoista: enon punaisesta kuplavolkkarista, Fazerin Parhaista ja keltaisesta Jaffasta, joita enolla oli aina lasten varalle. Unohdin kertoa mukavimman muistoni, kuinka eno kuuman päivän iltana vei minua töittensä jälkeen uimaan läheiselle hiekkakuopalle. Sitten sanoin, että oli ollut ihanaa seurata, miten eno ja Tatjana rakastuivat. Kiitin Tatjanaa siitä, että hän oli tehnyt enon onnelliseksi.
Kahden viikon päästä onkin sitten Veran rippijuhlat - on vaihteeksi aika juhlia nuoruutta ja elämää.
Kommentit
Lähetä kommentti