Vaari saattohoidossa, raskaita päiviä

Laurin isä on saattohoidossa, ja kyse taitaa olla enää päivistä. Vaari, mummi ja veli perheineen asuvat toisella puolella Suomea. Pitkäperjantaina Lauri ajoi heti aamusta katsomaan isäänsä. Lauantai-illalla noin puoli yhdeksän viestitin, ja pyysin soittamaan. Halusin kuulla uutisia Vaarista, olin huolissani ja ajattelin, että tytöt haluaisivat sanoa isälleen hyvää yötä. Whatsapista näin, että viestini oli luettu yhdeksältä. Puoli yksitoista Lauri vastasi, että oli juuri huomannut viestin ja että Käly oli vasta lähtenyt. Ei veli, vaan Käly? Siis mitä hittoa: miksi Käly istuu iltaa minun mieheni eikä oman miehensä kanssa tällaisena surun aikana? Tympäännyin, enkä enää halunnutkaan puhua.

Kun Lauri tuli takaisin, pääsin yli ärtymyksestäni ja tunsin vain suurta hellyyttä, sääliä ja surua. Ymmärrän sydämessäni, että tilanne on Laurille ahdistava. Isä on hänelle todella rakas ja tärkeä. Vaikka tuntuu, että Vaari on ollut laina-ajalla jo pitkään, niin suru ja huoli tuntuvat musertavilta.

Tämä viikko on ollut äärimmäisen raskas; pitkiä päiviä töissä ja sata palloa ilmassa. Eilen olimme asiakaskäynnillä, jossa puhuimme koko päivän englanniksi vaikeista asioista - olin kotona illalla puoli kahdeksan. Koko ajan on tunne, että jotain tärkeää on unohtunut hoitaa. Herään aamuöisin ja mietin tekemättömiä töitä. Vera on riidellyt poikaystävänsä kanssa ja on herkillä, suuttua tuiskahtaa mitättömistä asioista ja paiskoo ovia, eikä häntä saa puhumaan. Minulla on hirveä tunne, etten osaa auttaa. Lauantaina on varmasti pakko tehdä töitä, ja koko sunnuntai menee huoltajana Saran harrastuksen kisareissulla.

Lauri sanoi äsken, että haluaisi lähteä huomenna isäänsä katsomaan. Ensin ylitseni pyyhki aaltona valtava väsymyksen sekainen ahdistus. Sitten päälle vielä hirveä angst itsekkyyteni vuoksi. Totta kai hänen pitää mennä.