Rattijuoppo isäni

Äiti soitti lentokentältä, että oli odottanut kyytiä kotiin tunnin. Isä oli luvannut tulla, mutta ei enää vastannut puhelimeen. Lähdin töistä ja ajoin lentokentälle poimimaan äidin kyytiin ja vein hänet kotiinsa. Kun pääsimme perille, niin siellä ei ollut isää eikä autoa.
Myöhemmin illalla sairaanhoitaja oli vastannut isän puhelimeen. Isä oli lähtenyt autolla kahden promillen humalassa matkaan kohti lentokenttää ja ajanut kolarin parin kilometrin päässä kotoa. Kolarin viaton osapuoli ei onneksi loukkaantunut, ainoastaan hänen autonsa kolhiintui. Isä itse selvisi yhdellä sairaalayöllä ja kuhmuilla. Äitin auto taas on pahasti romuttunut ja vaatii noin kymmenentuhannen euron remontin. Kaskohan ei korvaa mitään, kun kyseessä on törkeä rattijuopumus. Liikennevakuutus korvaa vastapuolen vahingot, mutta korvaussumma tullaan perimään vanhemmiltani takaisin.

Päätin voittaa vihan ja häpeän ja onnistuinkin käyttäytymään kuin aikuinen pari päivää. Minulla oli muutama hieno teesi:

• Pääasia, ettei kukaan loukkaantunut vakavasti.
• On turha jäädä vellomaan syyllisen etsimiseen.
• Isä teki huonon päätöksen, mutta isä itse ei ole kokonaan huono.
• Pitää keskittyä siihen, miten voidaan korjata se mikä on korjattavissa.
• Vaikeatkin asiat voi ottaa asioina ja niihin voi suhtautua asiallisesti, ilman primitiivireaktioita.

Minulla oli pari hyvää keskustelua isän kanssa. Silloin samana iltana sairaalassa hän tuntui tajunneen tekonsa, ja otti siitä vastuun. Mutta jo seuraavana päivänä kun hän kotiutui sairaalasta, koko tapaus olikin isän mielestä enää "huonoa tuuria". Sitten kuuntelin muutaman katkeran tilityksen raha-asioista; että äiti on "ominut" auton (jonka äiti siis on itse maksanut ja jonka mies on juuri ajanut paskaksi). Teoriani romuttuivat lopullisesti eilen, kun isä soitti sekavana ja alkoi uhkailla itsemurhalla. Unohdin kaiken aikuisuuden ja kaiken asiallisuuden ja antauduin primitiivireaktiolleni: hirvittävälle pettymykselle ja vihalle. "Aiotko sinä jättää minut selittämään lapsilleni sinun itsemurhaasi?" sanoin ja: "Se on raukkamainen teko ja sinä et ole muuta kuin itsekäs pelkuri, jos sen teet." Isä löi luurin korvaan.

Nämä uhkaukset eivät ole mikään uusi juttu. Ensimmäisen kerran olen mennyt vahtimaan, ettei isä tappaisi itseään parikymppisenä. Viime keväänä isä linnottautui pitkän juomisputken päätteeksi halpaan hotelliin ja soitteli sieltä aikovansa päättää päivänsä. Soitin silloin poliisille, jotka jäljittivät isän puhelimen ja hakivat hänet putkaan siksi yöksi. On se uhkailu varmasti hätähuutoa, mutta silti olen siihen niin väsynyt. Ja kyllä minä käsitän pahan olon, itseinhon ja häpeän määrän, mikä sillä ihmisellä täytyy olla. Mutta miksi isä ei voisi kerrankin olla mies? Miksi hän ei voisi vain ottaa vastuun teoistaan ja kohdata seuraamukset silmästä silmään?