Tehdään nyt heti alkuun selväksi, että en ole niitä vanhempia.
Ensinnäkin isoäitini on puoliksi kasvattanut minut suunnilleen samoin
opein kuin omat lapsensa 50-luvulla: kunnioittamaan vanhempia ihmisiä ja
erityisesti opettajia. Olen kauhulla seurannut keskustelua siitä, miten
nykyvanhemmat terrorisoivat opettajia, uhkailevat lakimiehellä ja
vaativat erityisoikeuksia hemmotelluille kullanmuruilleen. Sanoudun irti
moisesta.
Näistä lähtökohdista olen kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa pidän Veran alakoulun opettajaa suunnilleen antikristuksena. Kyseinen opettaja, vanhempi naisihminen, alkoi opettaa tytön luokalle englantia kolmannella luokalla. Lapset kertoivat usein ihmetellen kotona, miten tämä opettaja huutaa. Varsinainen ensimmäisten vuosien luokanopettaja oli maailman lempein, kannustavin opettaja, jolla oli herkkyyttä ja elämänviisautta. Kuitenkin luokassa oli hyvä henki ja työrauha, ilman huutamista. Kevätjuhlissa ja vanhempainilloissa opettaja kehui oppilaita parhaaksi luokakseen.
Neljännellä luokalla luokanopettajaksi vaihtui tämä toinen opettaja. Ihan kuin lapsetkin olisivat vaihtuneet. Nyt vanhempainilloissa kuulimme, miten toivottomia lapsemme ovat: esimerkiksi: "tämän porukan kanssa ei voi luokkaretkeä ajatellakaan pitemmälle kuin 50 kilometrin säteellä." Vera ja koulukaverit kertoivat, miten opettaja kommunikoi huutamalla ja antoi vain kielteistä palautetta. Pikkuhiljaa selvisi, että luokassa ei uskalla viitata epäonnistumisen pelon takia, koska opettaja suuttui ja nolasi oppilaita vääristä vastauksista. Muut vanhemmat olivat huolissaan. Me ajattelimme, että lapsen on hyvä oppia tulemaan toimeen vaikeidenkin johtajien kanssa.
Opettajalla oli luokassa suosikkinsa ja silmätikkunsa, joista yksi oli Vera. Kuulimme monista ikävistä tapauksista. Kun valittiin vapaaehtoisia välituntitehtäviin, kaikki muut luokan tytöt kelpasivat paitsi yksin Vera, joka oli viitannut innokkaasti. Opettaja pyysi kerran luokalta nimettömiä ruusuja ja risuja. Vera oli kirjoittanut, että häntä harmittaa, että opettaja hoputtaa ruokalassa. Opettaja oli tunnistanut Veran käsialan, ja puhutellut tyttöä koko luokan edessä vihaisena saamastaan palautteesta. Kirjoitin tuolloin opettajalle kohteliaan Wilma-viestin, ja kysyin hänen näkemystään tilanteesta. Sain vastauksen, jonka mukaan opettaja oli heti halunnut vastata ja puhua asiat halki. Tyydyimme selitykseen, vaikka nimettömän palautteen pitäisi olla luottamuksellista.
Vastaava tapaus oli, kun jälleen oppilaiden piti kirjoittaa nimettömästi tunteistaan ja ajatuksistaan yläkouluun siirtymisestä ja muutenkin. Vera oli kirjoittanut olevansa surullinen ja masentunut, koska kissamme oli juuri kuollut. Taas opettaja oli tunnistanut käsialan ja puhutellut Veraa: tällä kertaa viesti oli ollut, että: "Sehän oli VAIN kissa. Koiraa sentään kannattaisi surra, mutta ei nyt kissaa." Kyllä nämä ja muut tapaukset meitä harmittivat enenevässä määrin, mutta ajattelimme, että opettajan kanssa vain pitää yrittää tulla toimeen.
Koulussa oli yhä lannistavampi ja painostavampi tunnelma, ja viimeistään kuudennella luokalla lasten viimeinenkin luottamus opettajaan oli mennyt. Veran koulumotivaatio laski. Läksyt jäivät usein tekemättä, kokeista tuli entistä tasoa huonompia numeroita, aamuisin tyttö valitti tuntevansa olonsa sairaaksi. Vera ja kavereineen, tiivis tyttöporukka haki apua ja tukea koulukuraattorilta. Kuraattori olikin varsin taitava työssään, otti asian vakavasti ja kuunteli tyttöjä heidän opettajaan liittyvissä huolissaan. Työskennellessään luokan kanssa kuraattori oli todennut puolueettoman ammattilaisen silmin, että koko luokka käyttäytyy epänormaalin vetäytyvästi ja varautuneesti. Kuraattori oli neuvonut pitämään päiväkirjaa, jotta tunteet eivät patoutuisi.
Keväällä luokassa oli katsottu elokuvaa, ja Vera oli kirjoitellut päiväkirjaansa. Opettaja oli huomannut, suuttunut silmittömästi ja vaatinut vihkoa itselleen. Vera oli sanonut, että kyseessä on hänen yksityinen kirjoituksensa. Opettaja oli vienyt Veran luokasta käytävälle, jossa oli huutanut ja moittinut tyttöä. Luokkakaverit olivat sillä välin sankarillisesti ottaneet päiväkirjan ja piilottaneet sen. Joten kun opettaja kohta ryntäsi takaisin luokkaan penkomaan Veran pulpettia, päiväkirjaa ei enää löytynyt. Myöhemmin Vera oli hätäpäissään repinyt päiväkirjansa pieniksi palasiksi roskikseen. Repinyt ajatuksensa ja tunteensa arvottomina roskina.
Kuulin tapauksesta luokkakaverin äidiltä muutaman päivän kuluttua. Kun kysyin kotona Veralta, hän alkoi itkeä hillittömästi ja tärisi kauttaaltaan: hän ei ollut uskaltanut kertoa meille, koska oli ajatellut, että me emme olisi olleet hänen puolellaan. Se oli pahinta. Että lapseni oli joutunut tuntemaan olevansa niin yksin, niin vailla tukea. Että aikuisten maailma näyttäytyi tällaisena: uhkaavana rintamana, jossa pelottaa luottaa keneenkään. Minusta tuntui vahvasti, että olin pettänyt lapseni. Toisten lasten vanhemmat olivat vuosien varrella olleet yhteydessä opettajaan, kuraattoriin ja rehtoriin. Minä olin selitellyt opettajan käytöstä parhain päin ja antaa työrauhaa. Oliko niin, että opettaja kuittasi minut yliajettavaksi lapaseksi ja alkoi siksi kiusata lastani?
Näistä lähtökohdista olen kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa pidän Veran alakoulun opettajaa suunnilleen antikristuksena. Kyseinen opettaja, vanhempi naisihminen, alkoi opettaa tytön luokalle englantia kolmannella luokalla. Lapset kertoivat usein ihmetellen kotona, miten tämä opettaja huutaa. Varsinainen ensimmäisten vuosien luokanopettaja oli maailman lempein, kannustavin opettaja, jolla oli herkkyyttä ja elämänviisautta. Kuitenkin luokassa oli hyvä henki ja työrauha, ilman huutamista. Kevätjuhlissa ja vanhempainilloissa opettaja kehui oppilaita parhaaksi luokakseen.
Neljännellä luokalla luokanopettajaksi vaihtui tämä toinen opettaja. Ihan kuin lapsetkin olisivat vaihtuneet. Nyt vanhempainilloissa kuulimme, miten toivottomia lapsemme ovat: esimerkiksi: "tämän porukan kanssa ei voi luokkaretkeä ajatellakaan pitemmälle kuin 50 kilometrin säteellä." Vera ja koulukaverit kertoivat, miten opettaja kommunikoi huutamalla ja antoi vain kielteistä palautetta. Pikkuhiljaa selvisi, että luokassa ei uskalla viitata epäonnistumisen pelon takia, koska opettaja suuttui ja nolasi oppilaita vääristä vastauksista. Muut vanhemmat olivat huolissaan. Me ajattelimme, että lapsen on hyvä oppia tulemaan toimeen vaikeidenkin johtajien kanssa.
Opettajalla oli luokassa suosikkinsa ja silmätikkunsa, joista yksi oli Vera. Kuulimme monista ikävistä tapauksista. Kun valittiin vapaaehtoisia välituntitehtäviin, kaikki muut luokan tytöt kelpasivat paitsi yksin Vera, joka oli viitannut innokkaasti. Opettaja pyysi kerran luokalta nimettömiä ruusuja ja risuja. Vera oli kirjoittanut, että häntä harmittaa, että opettaja hoputtaa ruokalassa. Opettaja oli tunnistanut Veran käsialan, ja puhutellut tyttöä koko luokan edessä vihaisena saamastaan palautteesta. Kirjoitin tuolloin opettajalle kohteliaan Wilma-viestin, ja kysyin hänen näkemystään tilanteesta. Sain vastauksen, jonka mukaan opettaja oli heti halunnut vastata ja puhua asiat halki. Tyydyimme selitykseen, vaikka nimettömän palautteen pitäisi olla luottamuksellista.
Vastaava tapaus oli, kun jälleen oppilaiden piti kirjoittaa nimettömästi tunteistaan ja ajatuksistaan yläkouluun siirtymisestä ja muutenkin. Vera oli kirjoittanut olevansa surullinen ja masentunut, koska kissamme oli juuri kuollut. Taas opettaja oli tunnistanut käsialan ja puhutellut Veraa: tällä kertaa viesti oli ollut, että: "Sehän oli VAIN kissa. Koiraa sentään kannattaisi surra, mutta ei nyt kissaa." Kyllä nämä ja muut tapaukset meitä harmittivat enenevässä määrin, mutta ajattelimme, että opettajan kanssa vain pitää yrittää tulla toimeen.
Koulussa oli yhä lannistavampi ja painostavampi tunnelma, ja viimeistään kuudennella luokalla lasten viimeinenkin luottamus opettajaan oli mennyt. Veran koulumotivaatio laski. Läksyt jäivät usein tekemättä, kokeista tuli entistä tasoa huonompia numeroita, aamuisin tyttö valitti tuntevansa olonsa sairaaksi. Vera ja kavereineen, tiivis tyttöporukka haki apua ja tukea koulukuraattorilta. Kuraattori olikin varsin taitava työssään, otti asian vakavasti ja kuunteli tyttöjä heidän opettajaan liittyvissä huolissaan. Työskennellessään luokan kanssa kuraattori oli todennut puolueettoman ammattilaisen silmin, että koko luokka käyttäytyy epänormaalin vetäytyvästi ja varautuneesti. Kuraattori oli neuvonut pitämään päiväkirjaa, jotta tunteet eivät patoutuisi.
Keväällä luokassa oli katsottu elokuvaa, ja Vera oli kirjoitellut päiväkirjaansa. Opettaja oli huomannut, suuttunut silmittömästi ja vaatinut vihkoa itselleen. Vera oli sanonut, että kyseessä on hänen yksityinen kirjoituksensa. Opettaja oli vienyt Veran luokasta käytävälle, jossa oli huutanut ja moittinut tyttöä. Luokkakaverit olivat sillä välin sankarillisesti ottaneet päiväkirjan ja piilottaneet sen. Joten kun opettaja kohta ryntäsi takaisin luokkaan penkomaan Veran pulpettia, päiväkirjaa ei enää löytynyt. Myöhemmin Vera oli hätäpäissään repinyt päiväkirjansa pieniksi palasiksi roskikseen. Repinyt ajatuksensa ja tunteensa arvottomina roskina.
Kuulin tapauksesta luokkakaverin äidiltä muutaman päivän kuluttua. Kun kysyin kotona Veralta, hän alkoi itkeä hillittömästi ja tärisi kauttaaltaan: hän ei ollut uskaltanut kertoa meille, koska oli ajatellut, että me emme olisi olleet hänen puolellaan. Se oli pahinta. Että lapseni oli joutunut tuntemaan olevansa niin yksin, niin vailla tukea. Että aikuisten maailma näyttäytyi tällaisena: uhkaavana rintamana, jossa pelottaa luottaa keneenkään. Minusta tuntui vahvasti, että olin pettänyt lapseni. Toisten lasten vanhemmat olivat vuosien varrella olleet yhteydessä opettajaan, kuraattoriin ja rehtoriin. Minä olin selitellyt opettajan käytöstä parhain päin ja antaa työrauhaa. Oliko niin, että opettaja kuittasi minut yliajettavaksi lapaseksi ja alkoi siksi kiusata lastani?
Kommentit
Lähetä kommentti