Ihan paska

Katselin eilen Ylen Pullopostia lapsuudesta -sarjaa, jossa pienen lapsen äiti Heidi kertoi elämäntarinaansa. Hän aloitti toteamalla itsestään: "Kun minä olen niin paska", vaikka selvästi siinä oli älykäs, tunneherkkä, kaunis ihminen. Ajattelin siinä katsoessani, että vaikka minulla oli muuten hyvin samanlaisia kokemuksia, niin en sentään pidä itseäni paskana.

Olen yksin kotona tämän viikon. Muu perhe on hiihtolomalla. Olen tehnyt pitkiä työpäiviä, mutta silti iltaisin on jäänyt aikaa ajatella elämää ja itseään. Mietin illalla ja varmaan alitajunnassani unissanikin tätä alkoholistin läheisen elämää, ja aamulla mielessäni oli hyvin kirkkaasti uusi ajatus. Uusi oivallus. Minäkin ajattelen syvällä sisimmässäni, että olen pohjimmiltani huono. Ihan paska.

Osaan esittää tervettä itsetuntoa maailmalle, jopa itsellenikin. Olen opetellut nuorena - todella tietoisesti opetellut esittämään, että minulla menee hyvin. Ja samaan show´hun on kuulunut, että olen fiksu, taitava, hyvännäköinen, sanavalmis ja tasapainoinen. Olen halunnut salata ja piilottaa oman epävarmuuteni, ujouteni ja haavoittuvuuteni. En halua, että kukaan pääsee lähelleni ja paljastaa salaisuuteni - saa selville, miten arvoton minä olen. Olen pystyttänyt ympärilleni kivisen muurin.
Ja vaikka elämäni on nyt turvallista ja onnellista, niin tavallaan kyyristelen vieläkin samojen kuorien ja muurien sisällä. Työelämässä olen saavuttanut paljon, mutta silti pohjimmiltani ajattelen, ettei minulla ole oikeaa osaamista. Muistan, miten nuorena ihailin ja ihannoin kollegoita, jotka suorittivat vaikean ammattitutkinnon. Kun sitten itse suoritin sen hyvin arvosanoin, niin ajattelin, että eihän tämä titteli olekaan minkään arvoinen, jos tällainenkin kuin minä voi sen saavuttaa. Ihmissuhteissa alitajuinen huonommuuden tunne näyttäytyy esimerkiksi niin, että uskallan luottaa vain muutamaan ihmiseen täysin. Ja muille minun on vaikea kertoa avoimesti ajatuksiani tai näyttää tunteitani. Siispä minun on vaikea rakentaa ja ylläpitää ystävyyssuhteita.