Isän kanssa puhelimessa

Olen pitänyt isään yhteyttä viime aikoina aika harvakseltaan. Yritän soittaa kerran viikossa. Isä soittaa minulle päin vielä harvemmin. Tällä viikolla isä on ollut yksikseen, koska äiti lomailee Lapissa. Se on rikkonut rutiiniamme, ja olemme olleet yhteyksissä useammin. Isästä on mukava jutustella - ainut vaan, kun hänen elämänpiirinsä on niin rajoittunut, ettei hänellä ole kovin useita keskustelunaiheita. Puhutaan koirasta: mitä se on syönyt ja missä nukkunut. Puhutaan siitä, mitä isä on touhunnut "Veispuukissa". Hän on Facebookissa läsnä hyvin aktiivisesti, kommentoi ja seuraa keskusteluja ja on hyvin tohkeissaan kavereistaan siellä. Puhutaan urheilusta - aihe johon minulla ei ole minkään valtakunnan tarttumapintaa. Yhtenä vuonna olympialaiset ehtivät toiselle viikolle, ennen kuin rekisteröin, että ne olivat edes käynnissä. Puhutaan vanhempieni naapureista - nuoresta pariskunnasta, joka eroaa ja palaa yhteen - se on ilmeisesti sellaista tosielämän saippuaoopperaa.
Nyt kun isä on ollut yksinäinen, niin jutut laajenevat menneisyyteen. Vanhat ajat palaavat mieleen. Hän haluaa kertailla muistojaan esimerkiksi kunikuusraveista, joissa rymysi sukulaismies-poppoon kanssa 70-luvulla. Ne olivat kosteita reissuja, Ape-enolta varastettiin kerran lompakko, ajettiin taksilla, sekoiltiin yleisesti. Eilen isä kertoili laveasti jostain nuoruuden tyttöystävästään ja tänään asunnoista, joissa on ikänsä aikana asunut.

En jaksaisi kuunnella samoja juttuja aina uudestaan ja ajatukseni harhailevat usein muualle. Isä ei sitä tunnu huomaavan, koska kaipaa enemmän kuuntelua kuin keskustelua. Oma kärsimättömyyteni hävettää minua. Tiedän, ettei isä ole ikuisesti olemassa ja juttujaan kertomassa. Isän elämäntavoilla ei ole edes kyse välttämättä monista vuosista.