Lauantaiaamuna käperryin Laurin kylkeen ja sanoin ääneen asiat, joita
olen viime päivinä miettinyt ja jotka usein jäävät sanomatta. Meillä on
hyvä suhde. Rakastan häntä. Ilahdun joka ilta, kun tapaan hänet töitten
jälkeen. Minusta tuntuu, että olemme samalla puolella. Kun näen hänet
kauempaa tai yllätten, rinnassani tuntuu edelleen pamaus: tuo mies on
niin hyvännäköinen ja minun.
Nyt kun lapset ovat kasvaneet, olemme ottaneet tavaksi liikkua kahdestaan. Alkuvuoden olemme käyneet hiihtämässä viikonloppuisin, mutta hiihtokausi alkaa olla ohi. Lauantaiaamulla lähdimme pitkälle kävelylle. Kävelimme kymmenen kilometrin lenkin. Kevät teki valloittavasti ja vääjäämättä tuloaan. Lumi suli jalkojen alla. Puun oksiin oli jäätynyt kastepisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit aamupäivän harmaassa valossa.
Iltapäivällä menimme veljeni pojan, kummilapsemme, syntymäpäiville. Poika on aivan kertakaikkisen huippu tapaus. Tästä asiasta perheessämme vallitsee konsensus, vaikka muusta oltaisiin eri mieltä: Eino on ihana.
Illalla olimme ajamassa Makuunin kautta kotiin, kun Vera sanoi: "Äiti, mä sain omituisen tekstarin oudosta numerosta. Tässä on vaan kuva meidän postilaatikosta." Vera oli vastannut viestiin, että "Kuka oot", ja saanut vastaukseksi "Anteeksi väärä numero". Ajatusteni läpi ehti kiitää ties mitä uhkakuvia pedofiiliahdistelijoista. Mutta kun syötin lähettäjän numeron Fonectaan, totesin että numero kuului Terolle, sille entiselleni.
Tytön puhelinnumero on minun nimissäni, joten viesti olikin siis ollut minulle häneltä. Tämäkin oli hyvin kuohuttavaa, vain toisella tapaa. En tiennyt, oliko hänellä enää siteitä tänne seudulle ja siis jotain syytä käydä tässä kaupungissa. Oliko mies ajanut vartavasten toiselta puolelta Suomea taloni luo ja ottanut kuvan postilaatikostani? Oliko hän odotellut lähistöllä kauankin? Oliko hän edelleen jossain täällä? Ja miksi?
Sain selityksen tänään sähköpostilla. Tero oli ollut ystävänsä luona käymässä, ja ystävä sattuu asumaan lähes naapurissamme. Päähänpisto ottaa ja lähettää valokuva postilaatikostani minulle oli tuntunut siinä hetkessä hauskalta ja spontaanilta idealta. Hän pahoitteli kovasti, että viesti oli mennyt vahingossa lapselleni.
Olen helpottunut, ettei minua kuitenkaan stalkattu.
Olen myös helpottunut toisesta asiasta. Primäärireaktioni tähän, että Tero on jossain niin lähellä, että voisi tulla vastaan yhtäkkiä, oli puhdas kauhistus. Minua ahdisti niin, etten pystynyt edes syömään mitään koko lauantai-iltana. Olin ollut huolissani tunteista, jotka yhteydenpito pitkän ajan jälkeen on herättänyt. Olin kysellyt itseltäni, mitä oikeasti tahdon. Tahdonko pohjimmiltani jotain häneltä, hänen kanssaan? Minusta sain nyt itseltäni hyvän vastauksen. Entisestä voi olla kiva vähän fantasioida välillä. Mutta oikeasti, todellisessa elämässä en halua häntä. Haluan vain Laurin - en ketään muuta.
Nyt kun lapset ovat kasvaneet, olemme ottaneet tavaksi liikkua kahdestaan. Alkuvuoden olemme käyneet hiihtämässä viikonloppuisin, mutta hiihtokausi alkaa olla ohi. Lauantaiaamulla lähdimme pitkälle kävelylle. Kävelimme kymmenen kilometrin lenkin. Kevät teki valloittavasti ja vääjäämättä tuloaan. Lumi suli jalkojen alla. Puun oksiin oli jäätynyt kastepisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit aamupäivän harmaassa valossa.
Iltapäivällä menimme veljeni pojan, kummilapsemme, syntymäpäiville. Poika on aivan kertakaikkisen huippu tapaus. Tästä asiasta perheessämme vallitsee konsensus, vaikka muusta oltaisiin eri mieltä: Eino on ihana.
Illalla olimme ajamassa Makuunin kautta kotiin, kun Vera sanoi: "Äiti, mä sain omituisen tekstarin oudosta numerosta. Tässä on vaan kuva meidän postilaatikosta." Vera oli vastannut viestiin, että "Kuka oot", ja saanut vastaukseksi "Anteeksi väärä numero". Ajatusteni läpi ehti kiitää ties mitä uhkakuvia pedofiiliahdistelijoista. Mutta kun syötin lähettäjän numeron Fonectaan, totesin että numero kuului Terolle, sille entiselleni.
Tytön puhelinnumero on minun nimissäni, joten viesti olikin siis ollut minulle häneltä. Tämäkin oli hyvin kuohuttavaa, vain toisella tapaa. En tiennyt, oliko hänellä enää siteitä tänne seudulle ja siis jotain syytä käydä tässä kaupungissa. Oliko mies ajanut vartavasten toiselta puolelta Suomea taloni luo ja ottanut kuvan postilaatikostani? Oliko hän odotellut lähistöllä kauankin? Oliko hän edelleen jossain täällä? Ja miksi?
Sain selityksen tänään sähköpostilla. Tero oli ollut ystävänsä luona käymässä, ja ystävä sattuu asumaan lähes naapurissamme. Päähänpisto ottaa ja lähettää valokuva postilaatikostani minulle oli tuntunut siinä hetkessä hauskalta ja spontaanilta idealta. Hän pahoitteli kovasti, että viesti oli mennyt vahingossa lapselleni.
Olen helpottunut, ettei minua kuitenkaan stalkattu.
Olen myös helpottunut toisesta asiasta. Primäärireaktioni tähän, että Tero on jossain niin lähellä, että voisi tulla vastaan yhtäkkiä, oli puhdas kauhistus. Minua ahdisti niin, etten pystynyt edes syömään mitään koko lauantai-iltana. Olin ollut huolissani tunteista, jotka yhteydenpito pitkän ajan jälkeen on herättänyt. Olin kysellyt itseltäni, mitä oikeasti tahdon. Tahdonko pohjimmiltani jotain häneltä, hänen kanssaan? Minusta sain nyt itseltäni hyvän vastauksen. Entisestä voi olla kiva vähän fantasioida välillä. Mutta oikeasti, todellisessa elämässä en halua häntä. Haluan vain Laurin - en ketään muuta.
Kommentit
Lähetä kommentti