Tyttäreni Vera on neljätoista ja keskellä pahinta murrosikää. Tytär on omissa oloissaan eikä paljon puhu asioistaan oma-aloitteisesti. Laurin kanssa suhde on tulehtunut, eivätkä nämä kaksi onnistu kohtaamaan toisiaan kuin hyvin harvoin. Heillä on hyvin erilaiset temperamentit: Lauri reagoi nopeasti ja innostuu, puhuu paljon, on heti valmis mihin tahansa toimintaan. Vera taas on äärimmäisen hitaastilämpiävä ja nostaa piikit pystyyn kuin siili heti, kun isä tulee liian nopeasti ja liian lähelle. Tilanne päättyy usein konfliktiin ja riitaan. Myöhemmin Vera saattaa tulla pyytämään anteeksi, kun on aikansa prosessoinut.
Minulla ja Veralla on ollut aina vähän liian symbioottinen suhde. Joskus mietin, että onko suhde jopa läheisriippuvainen. Pienenä lapsi oppi sellaisia sanoja kuin "traktori" ja "pöllö" ennen sanaa "äiti". Hän ei hahmottanut minua itsestään erilliseksi yksiköksi, jolle olisi tarvittu oma sana. Minulle Vera puhuu asioistaan vieläkin, jos olen kärsivällinen ja jaksan onkia. Aina en jaksa ja sitten poden syyllisyyttä.
Milloin mökötys ja syrjäänvetäytyminen on normaalia murrosikää ja milloin pitää huolestua?
Olipa hyvä kirjoitus. Itsekkin teinin ja toisen jo aikuisen (19v) äitinä ymmärrän sinua hyvin. Meilläkin lapset on kuin yö ja päivä. Kaippa tuo mökötys ja halu olla omissa oloissaan kuuluu murkkuikään. Poika nyt 15 ja on ollut aina äitin poika. Nyt haluaa rauhaa ja ikääkuin välimatkaa minuun. Isänsä ottaa paremmin vastaan. Mietin onko tämä irtaantumista äidistä, napanuoran viimeinen poikkiveto. Blogiasi on mukava seurata:)
VastaaPoista