Viime kesänä minulla oli aikaa itselleni pitkästä aikaa. Tytöt ovat
jo siinä iässä, että heillä on jo omat menonsa. Pikku-Sarakin, vaikka
hän on vasta tokaluokkalainen. Juuri äskenkin hän lähti kaverinsa luo
pyörällä, vilahti pihan poikki, tien yli ja katosi mutkan taakse.
Sydäntäni vihlaisi samalla kertaa haikeus ja ylpeys: siinä lapseni
menee, niin haavoittuvaisena ja niin rohkeasti elämää kohti.
Mutta kesällä minulla oli siis pitkä, kiireetön loma. Tytöt viihtyivät ulkona ja leikeissään, ja Lauri oli kesätöissä. Minulla oli aikaa istua laiturilla virkkaamassa, aikaa lukea kirjoja, aikaa siivota vaatekaappia. Löysin vanhat päiväkirjani, ja välillä lueskelin niitä. En kaikkia, enkä välttämättä aikajärjestyksessä. Monet yläasteen aikaiset päiväkirjani hymyilyttivät minua, mutta vähän myös mietityttivät. Miksi raportoin tunnollisesti jokaisen katseen, jonka vaihdoin ihastukseni kanssa - ja miksi kirjoitin tuskin sanaakaan perheestäni tai kasvavasta ahdistuksen ilmapiiristä, jonka loi isäni juuri niihin aikoihin paheneva alkoholismi? Jätin viimeiseksi tummansinikantisen päiväkirjani vuodelta 1994 - dokumentin nuoruuteni surullisimmasta, vaikeimmasta ja pelottavimmasta vuodesta. Luin sen vasta pari päivää sitten, ja se jätti minut hiljaiseksi. Miten heikon langan varassa oli elämänhaluni ja mielenterveyteni. Ja miten helposti kaikki olisi voinut mennä toisin, muutamalla väärällä valinnalla - eikä minulla olisi kaikkea tätä arkipäivän onnellisuutta, Lauria, lapsia, kotia ja työtä.
Minusta tuntuu, että elän nyt jonkinlaista etsikkoaikaa. Täytin neljäkymmentä, ja ei siinä mitään. Tämä on hyvä ikä, hyvä elämänvaihe. Minulla on nyt vain vahva tarve pysähtyä ja miettiä, missä olen ja kuka olen. "Kuka minä olen, tässä kalliolla" niin kuin runossa sanotaan... Joka tapauksessa - ajatustyö ja mietiskely on niin helppo työntää syrjään arjen kiireissä, että ajattelin yrittää jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla niitä ylös. Yritän siis taas pitää päiväkirjaa. Tätä päiväkirjaa.
Mutta kesällä minulla oli siis pitkä, kiireetön loma. Tytöt viihtyivät ulkona ja leikeissään, ja Lauri oli kesätöissä. Minulla oli aikaa istua laiturilla virkkaamassa, aikaa lukea kirjoja, aikaa siivota vaatekaappia. Löysin vanhat päiväkirjani, ja välillä lueskelin niitä. En kaikkia, enkä välttämättä aikajärjestyksessä. Monet yläasteen aikaiset päiväkirjani hymyilyttivät minua, mutta vähän myös mietityttivät. Miksi raportoin tunnollisesti jokaisen katseen, jonka vaihdoin ihastukseni kanssa - ja miksi kirjoitin tuskin sanaakaan perheestäni tai kasvavasta ahdistuksen ilmapiiristä, jonka loi isäni juuri niihin aikoihin paheneva alkoholismi? Jätin viimeiseksi tummansinikantisen päiväkirjani vuodelta 1994 - dokumentin nuoruuteni surullisimmasta, vaikeimmasta ja pelottavimmasta vuodesta. Luin sen vasta pari päivää sitten, ja se jätti minut hiljaiseksi. Miten heikon langan varassa oli elämänhaluni ja mielenterveyteni. Ja miten helposti kaikki olisi voinut mennä toisin, muutamalla väärällä valinnalla - eikä minulla olisi kaikkea tätä arkipäivän onnellisuutta, Lauria, lapsia, kotia ja työtä.
Minusta tuntuu, että elän nyt jonkinlaista etsikkoaikaa. Täytin neljäkymmentä, ja ei siinä mitään. Tämä on hyvä ikä, hyvä elämänvaihe. Minulla on nyt vain vahva tarve pysähtyä ja miettiä, missä olen ja kuka olen. "Kuka minä olen, tässä kalliolla" niin kuin runossa sanotaan... Joka tapauksessa - ajatustyö ja mietiskely on niin helppo työntää syrjään arjen kiireissä, että ajattelin yrittää jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla niitä ylös. Yritän siis taas pitää päiväkirjaa. Tätä päiväkirjaa.
Kommentit
Lähetä kommentti