Isänvahtina

Vanhempani ovat kuusikymppisiä. Äiti jäi eläkkeelle pari vuotta sitten, mutta tekee pari päivää viikossa töitä ja sijaistaa välillä entisessä työpaikassaan. Isä irtisanottiin vuoden 2008 lamassa ja jäi silloin työttömyyseläkeputkeen. Pelkäsimme varmaan jo kymmenen vuotta sitten valmiiksi isän eläkkeelle jäämistä. Hänellä ei ole harrastuksia, eikä juuri muita kontakteja kuin työkaverit - ja paha alkoholiongelma. Työ oli ainut asia, mikä oli juomisen tiellä. Pelkäsimme, että jos ja kun isän ei tarvitse skarpata työpaikan takia, niin alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä. No - sehän riistäytyi.
Neljässä vuodessa elämässä kiinni olevasta miehestä on tullut vanhus. On kuin katselisi hidasta kuolemaa. Alkoholi on kuvioissa vahvasti: useamman kerran isä on viety ambulanssilla sairaalaan, kun hän on humalassa kaatunut ja telonut itsensä. Nyt vuoden ajan hänelle on tullut putkien jälkeen epileptisiä kohtauksia. Järjenjuoksu on selvin päinkin käynyt sumeaksi.
Äiti hoitaa isää ja kaikkia asioita. Ei jätä, vaikka hänellä olisi vielä elämää elettävänä. Mutta tuon uhrautumisen vastapainoksi hän elää omaa elämäänsä, tekee töitä, tapaa ystäviä, harrastaa ja liikkuu. Ja käy pari kertaa vuodessa lomalla. Silloin minä ja veli olemme vähän niin kuin lapsenvahtina - isänvahtina.
Viime viikolla soittelin isälle joka päivä, ja oli puhetta että hakisin hänet jonain iltana meille kylään. Torstaina soitin iltapäivällä töistä, ja isä olikin ihan surkeana: oli katkaissut hampaansa edellisiltana omien sanojensa mukaan näkkileipää syödessään. (Vai oliko kaatunut?) Käskin soittaa hammaslääkäripäivystykseen seuraavana päivänä. Perjantaina soitin taas - isä sanoi nukkuneensa koko päivän. Ei ollut jaksanut soittaa mihinkään, ja särkylääkkeetkin olivat lopussa. Soitin keskussairaalan päivystykseen ja kysyin neuvoja. Siellä oli  langan toisessa päässä todella ystävällinen ja avulias mieshenkilö, jonka mukaan hammaslääkäri päivystää viikonloppuna vain yhden tunnin ajan. Hain apteekista Buranaa ja Corsodyliä, ja ajoin isän luo. Isä alkoi itkeä ääneen, kun avasi oven ja näki minut. Istuin siellä hänen kanssaan pari tuntia; juteltiin ja sovittiin, että tänään vien hänet sinne hammaslääkäripäivystykseen. Kun aloin tehdä lähtöä, niin yhtäkkiä isä alkoikin perua - se lähteminen on niin vaikeaa. Mutta sanoin, että tulen aamulla hakemaan, ja sillä siisti.
Aamulla isä soitti ja kieltäytyi tiukasti lähtemästä lääkäriin. Kuulemma ei enää koskenut yhtään. Hammas ei oikeastaan ollutkaan lohjennut, vaan vain "irronnut proteesista". Isä väitti, että itse asiassa se ei olekaan hammas, joka on kipeä, vaan huuli jota lohkeava hammas oli raapaissut. "Pitäähän se puolikas hammas jotenkin hoitaa kuitenkin", yritin järkeillä ja isä siihen: "Sen voi liimata pikaliimalla." Voi apua sentään - en enää tiennyt itkeäkö vai nauraa! Kyseessä on kuitenkin aikuinen ja sen verran iso ihminen, ettei sitä väkisinkään jaksa lääkäriin kantaa. Jäi sitten lääkäriin menemättä.