Työpaikallani on yt-neuvottelut. Ne eivät koske minua, mutta alaistani ja läheisiä työkavereita. Oman tiimiläiseni kanssa meillä on ollut useita keskusteluita läpi koko mankelin. Koska muut henkilöt hoitavat neuvotteluita ja päätöksentekoa, pystyn puhumaan asiasta ikään kuin neutraalilta maaperältä. Tosin ilman päätös- ja vaikutusvaltaa itse prosessiin omaksi panoksekseni jää lähinnä olla kuuntelevana korvana. Henkilö on toistanut minulle useaan kertaan, että hänelle merkitse paljon se, että joku toiselta puolen pöytää osoittaa välittävänsä. Toisaalta hän kertoi, että myötätunnon kohtaaminen myös vie raiteiltaan, tuo tunteet pintaan.
Jäin miettimään. Kumpi on parempi lähestymistapa vaikeissa keskusteluissa? Viileä asiallisuus vai empatia? Olen itse ollut tilanteissa, joissa vastapuolen hillitty käytös on helpottanut omaa oloa. Esimerkiksi kun äitini oli vakavasti sairas, jouduin kertomaan siitä työyhteisössä käytännön syistä. Toisten tunteiden kohtaaminen oli - vaikkakin koskettavaa ja arvokasta - myös hieman raskasta. Oli kaikin puolin helpompaa keskittyä käytännön asioiden hoitamiseen. Ja kun olin edellisessä työpaikassani työuupumuksen partaalla, niin muistan jännittäneeni työterveyshoitajan tapaamista, kehityskeskustelua - ylipäätään tilanteita, joissa minulta olisi kysytty, miten voin. Pelkäsin, että empatian kohtaaminen saisi romahtamaan.
Tässä meneillään olevassa tilanteessa olen ajatellut jatkaa kuten tähänkin asti. Tarjoudun kuuntelemaan ja toistan tunteiden olevan sallittuja. Työnantajan edustajana olen valmis ottamaan vastaan surua, vihaa ja katkeruutta. Kerron, että minustakin tuntuu pahalta, mutta niin rauhallisesti kuin voin, etten kuormittaisi toista ihmistä omilla tunteillani. Ja koetan valaa uskoa tulevaisuuteen, jos työsuhde loppuisi. Nämä ihmiset, jotka meilläkin ovat irtisanomisuhan alla, ovat päteviä omalla alallaan. Muutoksessa on mahdollisuus. Ja loppu on uuden alku.
Kommentit
Lähetä kommentti