Irtisanoutuminen ja työuupumus

Irtisanoutuminen oli vaikea paikka. Olin unelma-ammatissani ja pidin työstäni. Olin tehnyt valtavasti töitä ja käyttänyt  paljon aikaa ammattitaitoni rakentamiseen. Työkavereista oli vuosien mittaan kasvanut henkilökohtaisia ystäviä, joilta sain tukea ja voimia. Asiakaskuntani oli kasvussa.

Silti olin työuupumuksen partaalla. Olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt, kuinka reunalla horjuin. Viimeinen kevät oli pahin. Kaikki viikonloput menivät töissä. Ensimmäinen vapaapäivä koko vuonna oli maaliskuun lopulla. Öisin heräsin siihen, että sydän hakkasi raivokkaan tiheästi. Heräämisten jälkeen en saanut unta tunteihin. Tavallisessa yössäni oli ensin muutaman tunnin unipätkä, sitten muutaman tunnin valveillaolo ja lopulta levoton tunnin torkahdus ennen herätyskellon soittoa. Valtava ponnistus johti siihen, että pystyin kyllä tekemään laadukasta, terävää jälkeä, mutta fokus ei riittänyt enää muuhun. Lähimuisti oli niin kuorimittunut, että yksityiskohtia vain katosi mielestäni. Etsin esimerkiksi moneen kertaan papereita, joita luulin skannanneeni - nauroimme kollegoiden kanssa, kun pengoin jälleen kerran tuhottavien papereiden roskakoria. 

Oli muutakin. Tulevaisuuteen liittyvä näköalattomuus, tunne ettei ollut menossa mihinkään parempaan. Ristiriitaiset vaatimukset toisaalta täydellisestä laadusta ja toisaalta odotuksesta tehdä vähemmän ja kustannustehokkaammin. Organisaatiokulttuuri, joka suosi nuoria miehiä. 

Yhtenä vuonna kehityskeskustelussa yritin tuoda esille ongelmiani. Esimies hiljensi minut taitavasti. Hänen viestinsä oli, ettei näille asioille voi mitään. Huomasin, että muut kollegat, jotka nostivat asioita pöydälle, saivat maineen hankalina tyyppeinä ja valittajina ja heitä ei enää otettu vakavasti missään asioissa. Otin opikseni. Viimeisessä kehityskeskustelussa, kun olin jo syvällä sisällä työnhakuprosessissa, puin naamalleni ammattimaisimman hymyni. Kehuimme toisiamme kilpaa. Kerroin, että viihdyn työssä, että ilmapiiri on mielestäni loistava ja että yhteistyömme sujuu erittäin hyvin. Esimies sanoi, ettei tulisi toimeen ilman panostani.  

Olisinko saanut apua, jos olisin sitä pyytänyt? Ehkä. En tiedä. Minulla ei ollut enää voimia pyytää. Kuukausi ennen irtisanoutumistani minulla oli työterveyshoitajan kanssa se rutiininomainen viisivuotistarkastus. Keskustelu käytiin onneksi puhelimitse. Minun piti skarpata täysillä. Pelkäsin, että riittävän empaattisesti kysytty: "Miten voit?" työntäisi minut yli laidan. Muistan pelänneeni alkavani itkeä, murtuvani ja romahtavani. En romahtanut. Sanoin, että kaikki oli hyvin.  

Lopulta irtisanoutumiseni tuli esimiehelleni täytenä järkytyksenä. Olin monta vuotta ollut hänen luottopakkinsa. Tyylimme tehdä töitä sopi äärimäisen hyvin yhteen ja lopulta toimimmekin saumattomasti kuin rasvattu high tech -kone. Osittain kuitenkin juuri se oli este etenemiselleni. Hän ei halunnut auttaa minua eteen päin, koska olisi menettänyt minut. 

Nyt näistä tunnelmista on jo kulunut vuosi. Kesti pitkään toipua ja päästää irti, mennä eteen päin. Muistot edellisestä työpaikasta ovat jo ehtineet muuttua nostalgisiksi. Ne olivat kuitenkin hienoja, oppimisen vuosia. Jonkin aikaa meillä oli paras tiimi ikinä, oikea dream team. Kaikki olivat osaavia ammattilaisia ja oli hienoa kuulua siihen porukkaan.

Ariana Granden sanoin: "Thank you, next."